Yhden ainoan kerran oli täti autuutensa temppelissä ollut tuskan ja kauhun vallassa. Se tapahtui talvipäivänä, eräänä niistä, jolloin on kaksi tuntia päivää ja muu harmaata. Oli pakkanen ja tuli lunta. Mutta teatteriin täytyi tädin lähteä. Esitettiin »Herman von Unna» sekä pieni ooppera ja suuri baletti, prologi ja epilogi. Näytäntö tuli kestämään myöhään yöhön. Tädin täytyi päästä sinne, hänen vuokralaisensa oli lainannut hänelle parin päällyssaappaita, joissa karva oli ulospäin. Ne ulottuivat polviin saakka.
Hän tuli teatteriin ja aitioon. Saappaat olivat lämpimät, hän piti ne jalassaan. Yhtäkkiä huudettiin, että on tulipalo. Kulissit savusivat, vinniltä tuli savua, syntyi hirveä hämminki. Ihmiset syöksyivät ulos, täti jäi viimeisenä aitioon — »toinen rivi vasemmalla, sieltä tekevät näyttämöiaitteet parhaimman vaikutuksen» sanoi hän, »ne asetetaan aina niin, että ne näkyvät parhaiten kuninkaalliselle puolelle», — täti tahtoi mennä ulos, mutta ihmiset, jotka menivät ennen häntä, paiskasivat kauhuissaan ja ajattelemattomuudessaan oven kiinni. Siinä täti istui, ulos hän ei päässyt eikä myöskään sisään, nimittäin naapuriaitioon, aitaus oli liian korkea. Hän huusi, kukaan ei kuullut, hän katseli alapuolella olevalle parvelle, se oli tyhjä, se oli matalalla, se oli likellä. Kauhuissaan tunsi täti jäsenissään nuoruutta ja keveyttä. Hänen piti hypätä alas, ja hän saikin toisen jalkansa yli aitauksen, toisen ylös penkistä: siinä hän istui hevosen selässä, kukikas puku kauniilla laskoksilla, pitkä jalka riipuksissa, äärettömään päällyskenkään pistetty jalka. Se se vasta oli näky, ja kun se nähtiin, kuultiin myöskin tädin huuto ja hänet pelastettiin tulipalosta, sillä teatteri ei palanut.
Tämä ilta oli muistorikkain hänen elämässään, sanoi hän ja iloitsi siitä, ettei ollut voinut nähdä itseänsä, sillä hän olisi kuollut häpeästä.
Hänen hyväntekijänsä koneistossa, herra Sivertsen, tuli säännöllisesti joka sunnuntai hänen luokseen, mutta sunnuntaista sunnuntaihin oli pitkä aika. Viime aikoina täti sentähden keskellä viikkoa otti kotiinsa pienen lapsen »lopettamaan tähteet», nimittäin syömään, mitä sinä päivänä oli jäänyt tähteeksi päivällisateriasta. Se oli pieni balettilapsi, joka sekin tarvitsi ruokaa. Pienokainen esiintyi sekä keijukaisena että palvelijapoikana. Hänen vaikein osansa oli esiintyä jalopeuran takajalkana »Taikahuilussa». Mutta hän kasvoi pian jalopeuran etujalaksi. Siitä hän tosin sai vain kolme markkaa, takajalat tuottivat riikintaalarin, mutta silloin hänen täytyi käydä kumarassa ja olla vailla raikasta ilmaa. Tämä oli hyvin mieltäkiinnittävää tietää, arveli täti.
Hän olisi ansainnut saada elää niin kauan kuin teatteri pysyi pystyssä, mutta sitä hän ei kuitenkaan jaksanut, eikä hän myöskään kuollut siellä, vaan kunniallisesti ja säädyllisesti omassa vuoteessaan. Hänen viime sanansa muuten olivat varsin kuvaavat; hän kysyi: »Mitä näytellään huomenna?»
Hän jätti kuollessaan jälkeensä suunnilleen viisisataa riikintaalaria — teemme sen johtopäätöksen koroista, jotka ovat kaksikymmentä riikintaalaria. Täti oli määrännyt ne säätiöksi jollekin arvokkaalle vanhalle neidille, jolla ei ole sukulaisia. Ne piti käytettämän siten, että tilattaisiin paikka toisella rivillä, vasemmalla, lauantaipäivänä, koska silloin näytettiin parhaat kappaleet. Henkilöllä, joka tulisi nauttimaan säätiön tarjoamia etuja, olisi vain yksi velvollisuus: hänen piti joka lauantai teatterissa ajatella tätiä, joka makasi haudassaan.
Se oli tädin uskonto.
RUPIKONNA.
Kaivo oli syvä, sentähden oli nuora pitkä. Kierre kulki hitaasti, kun kippaa piti nostaa kaivonsyrjän yli. Aurinko ei koskaan ylettynyt kuvastumaan veteen, oli ilma miten kirkas tahansa, mutta niin kauas kuin se ylettyi paistamaan, kasvoi kivien raossa vihantaa.
Täällä kasvoi rupikonnan heimoon kuuluva perhe, joka oli siirtynyt tänne. Vanhan, vielä elossa olevan rupikonna-emon hahmossa se oli päistikkaa pulskahtanut tänne. Vihreät sammakot, jotka paljon aikaisemmin olivat kotiutuneet tänne ja uiskentelivat vedessä, tunnustivat orpanuuden ja kutsuivat heitä »kylpyvieraiksi». Tulokkaiden tarkoitus oli muuten jäädä tänne. Oli hyvin miellyttävää asua täällä kuivalla maalla, joksi he nimittivät märkiä kiviä.