Sammakko-emo oli kerran matkustanut, ollut vesikipassa, kun se nousi ylös. Mutta ylhäällä oli hänestä liian valoisaa, hänen silmiään särki. Onneksi hän pääsi pois- kipasta. Hän putosi kauheasti läiskähtäen veteen ja makasi senjälkeen kolme päivää selkäsäryssä. Paljoa ei hän kertonut ylhäällä olevasta maailmasta, mutta sen hän tiesi ja sen tiesivät he kaikki, ettei kaivo ollut koko maailma. Rupikonnaemo olisi kyllä voinut kertoa yhtä ja toista, mutta hän ei koskaan vastannut, kun häneltä kysyi, ja sitten ei enää kysytty.
— Paksu ja ruma, häijy ja lihava hän on, sanoivat nuoret, vihreät sammakot. — Hänen poikasensa tulevat yhtä rumiksi.
— Mahdollista, sanoi rupikonna-emo, mutta yhdellä heistä on päässään jalokivi, tai se on minulla.
Ja vihreät sammakot kuuntelivat ja muljottelivat ja kun he eivät pitäneet siitä, niin he vääntelivät ruumistaan ja painuivat pohjalle. Mutta rupikonnan poikaset oikoivat takakoipiaan pelkästä ylpeydestä. Jokainen luuli, että jalokivi oli hänen päässään, ja sitten he pitelivät päätään aivan hiljaa. Mutta vihdoin he kysyivät, mistä he olivat ylpeät ja mitä sellainen jalokivi oikeastaan oli.
— Se on niin ihanaa ja kallisarvoista, sanoi rupikonnaemo, — etten minä voi sitä kuvata. Se on sellaista, jota pitää omaksi huvikseen ja joka harmittaa kaikkia muita. Mutta älkää kysykö, minä en vastaa.
— Niin, minulla ei ole jalokiveä, sanoi pienin rupikonna. Se oli niin ruma kuin ikinä saattoi olla. — Miksikä sellainen kauneus olisi minulla? Ja kun se suututtaa muita, niin eihän se voi huvittaa minua. Ei, minä vain toivon kerran pääseväni kaivon laidalle ja näkeväni maailmaa. Siellä mahtaa olla kaunista!
— Pysy sinä siellä missä olet, sanoi vanhus. — Sen tunnet, tiedät, mitä se on. Varo kippaa, se murskaa sinut! Ja jos sinä siihen joudut, niin voit pudota siitä. Kaikki eivät putoa yhtä onnellisesti kuin minä ja pääse ehein jäsenin ja mäti vahingoittumatta.
— Kvoik, kvoik! sanoi pienokainen, ja se merkitsi samaa kuin jos me ihmiset sanomme »voi».
Sen teki niin mieli päästä kaivonlaidalle katselemaan. Se kaipasi niin siellä ylhäällä olevaa vihantaa. Ja kun seuraavana aamuna sattumalta kippa vettä täynnä nostettiin ylös ja se hetkeksi pysähtyi kiven eteen, jolla rupikonna istui, niin pieni eläin vavahti. Se hyppäsi täyteen kippaan, meni veden pohjaan, joka nostettiin ylös ja kaadettiin maahan.
— Hyi, mikä iletys! sanoi mies, joka sen näki. — Onpa se ruminta mitä olen nähnyt! — Ja sitten hän puukengällään potkaisi rupikonnaa, joka oli joutua raajarikoksi, mutta kuitenkin pelastui korkeitten nokkosten suojaan. Se näki rungon rungon, vieressä se saattoi myöskin nähdä ylöspäin. Aurinko paistoi lehtiin, ne olivat aivan läpikuultavat. Rupikonnalla oli aivan sama tunne kuin meillä ihmisillä, kun me äkkiä joudumme suureen metsään, missä aurinko paistaa oksien ja lehtien läpi.