Sitä ei kuitenkaan Bonaparte tarkoittanut. Että hän oli rohjennut edetä niin kauvas, se riippui ainoastaan siitä, että hän tahtoi päästä esille ennen muita ja yksin solmia rauhan. Hän tiesi, ettei Ranskan kansalla sillä hetkellä ollut hartaampaa toivomusta kuin rauha. Jos hänen onnistuisi lopettaa sota, saavuttaisi hän sillä vielä suuremman kansansuosion kuin loistavimmillakaan voitoilla. Sentähden hän tahtoi olla yksin rauhanteossa, ja sentähden oli kiire käsissä ennenkuin Rein-armeijan kenraalit joutuisivat suorittamaan osaansa Carnot'n hyökkäyssuunnitelmasta ja yhtymään häneen Wien'in edustalla, jolloin nekin saisivat osansa kunniasta. Se oli kaikin mokomin vältettävä. Bonaparten täytyi olla yksin vallassa, sillä hänen tuumansa kävivät kokonaan toisaalle kuin Direktorion, ja epäilemätöntä oli, että Hoche ja Moreau, Rein-kenraalit, täydellisesti mukautuisivat Direktorion käskyihin rauhanteossa ja vastustaisivat hänen mielipiteitään. Häntä ei huolestuttanut, ettei hänellä ollut mitään valtuutta tekemään rauhaa; kyseessä oli vain saada Itävalta kylliksi rauhaa harrastavaksi.
Direktorion ensimäinen rauhanehto oli Belgian luovuttaminen Ranskalle. Siten valtakunta saisi ne rajat, jotka sillä oli silloin kun hyväksyttiin valtiosääntö vuodelta III. Korvaukseksi se tahtoi antaa Itävallalle Bonaparten valloittaman Lombardian. Sentähden oli kerrassaan sen mieltä vastaan, että Bonaparte oli tukenut tasavaltaisia taipumuksia siellä. Kaukonäköisen kenraalin mieleen kuitenkaan ei juolahtanut luopua valloituksistaan Italiassa; mutta kun hän tiesi, että Itävalta — joka varmaankaan ei suostuisi peräytymään Italiasta koettamatta vieläkin kerran sotaonneaan — oli jo ennen luonut silmänsä Venetsiaan, ja kun lisäksi oli tiettyä, että Itävallan ja Venäjän kesken oli tehty sopimus anastaa tuo vanha tasavalta ja kappaleita Turkista, kuten olivat ennen keskenään jakaneet Puolan, niin hänessä syntyi ajatus tarjota keisarille Venetsian mannermaa korvaukseksi Belgiasta ja Lombardiasta. Bonaparte houkutteli täten Itävaltaa niin vanhan ja tulisen toivomuksen täyttymisellä, ettei se voinut vastustaa. Siten jäi sille kuitenkin luja jalansija Italiassa ja sieltä käsin voitiin odottaa parempia aikoja. Alustava rauha allekirjoitettiin Leoben'issa huhtikuun 18 p:nä 1797.
Siinä kertomuksessa rauhanteosta, jonka Bonaparte lähetti Direktoriolle, hän jätti mainitsematta, että hän Itävallalle oli sitoutunut pakoittamaan Venetsian alistumaan, toisin sanoen valloittamaan sen keisarille. Hän päinvastoin esitti asian siinä valossa, että se oli Itävallan oma tehtävä, sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei Direktorio voinut hyväksyä eikä sallia sellaista menettelyä puolueetonta valtiota kohtaan. Mutta valmistuksiin hän aikoja sitten oli ryhtynyt; tasavallan, jolla ei ollut riittävästi voimaa saadakseen puolueettomuutensa tunnustetuksi, oli ollut pakko nähdä noiden kahden sotaa käyvän vallan suorittavan taistelunsa sen alueella; kansan kiihtymys vallankumouksellisia ranskalaisia vastaan, jotka olivat mellastaneet sen maassa, oli suuri, eikä ollut vaikea saada aikaan yleistä kansannousua. Se puhkesikin Veronassa parahiksi sillä hetkellä, jolloin Bonaparte sitä tarvitsi; ranskalaisia sotamiehiä surmattiin; yrityksiä tehtiin Bonaparten henkeä vastaan; itse Venetsiassa surmattiin muuan ranskalainen merikapteeni. "Minun käskettävänäni on 80,000 miestä ja 20 tykkivenettä", vastasi Bonaparte tasavallan lähettiläille, jotka tulivat suostumaan kaikkiin hänen asettamiinsa vaatimuksiin. "En tahdo enään tietää mistään inkvisitsionista; tahdon olla Venetsialle uusi Attila." Toukokuun 16 p:nä hän miehitti kaupungin; dogien ylväs kaupunki oli nyt kerrassaan Bonaparten vallassa.
Hänen aikomuksensa oli jättää itse Venetsian kaupunki vielä toistaiseksi itsenäiseksi; sen mannermaalla olevat maakunnat, jotka ulottuivat lännessä aina Como-järveen saakka, hän tahtoi jättää Itävallalle; mutta sen itäiset maakunnat oli tarkoitus pidättää Ranskalle. Kun hän oli valloittanut Neapelin ja Kirkkovaltion ja koko Italia totteli hänen viittaustaan, hän rupesi katselemaan mistä löytäisi näyttämön uusille urotöille, ja valloitettuaan tärkeän Anconan kaupungin hän kirjoitti Parisiin: "Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa voidaan täältä päästä Makedoniaan; tällä maalla on verraton arvo vaikutuksellemme osmannien valtakunnan kohtaloon." Nyt hän Venetsian valloituksen jälkeen siirtyi tuumasta toimeen. Kenraali Gentilin, maanmiehensä, hän lähetti ranskalaisilla sotalaivoilla miehittämään Jonian saaria. "Jos väestö osoittaa taipumusta riippumattomuuteen, täytyy teidän sitä liehakoida makunsa mukaan, eikä pidä jättää puhumatta Kreikasta, Atenasta ja Spartasta." — "Euroopa on vain myyränpesä", sanoi hän samaan aikaan Bourienne'ille, "ei ole koskaan ollut suuria valtakuntia ja suuria vallankumouksia muualla kuin Idässä, jossa elää 600 miljoonaa ihmistä." Oli ilmeistä, että hän, joka Italiassa oli näytellyt Cesarin osaa, jo ajatteli tulla Aleksanteriksi Kreikassa ja Aasiassa.
Keskustelut lopullisesta rauhasta menivät sillä välin menoaan Montebellon linnassa Milanon luona, johon Bonaparte asettui. Siellä nähtiin yli-kenraalin käyskelevän mahdollisimman vaatimattomassa puvussa kultaneulomuksilla ylenpalttisesti koristettujen kenraaliensa keskellä. Hänen voittonsa ja suuri valtansa eivät olleet muuttaneet ollenkaan hänen kohtuullisia elämäntapojaan. Samalla kun hänen kenraalinsa arvelematta kokosivat rikkauksia valloitetuista maakunnista ja elivät niillä suurellisesti, esiintyi Italian jumaloitu ja ylistetty valloittaja yhtä yksinkertaisena kuin köyhä kapteeni Bonaparte. Hän ei piitannut vallan ulkomuodoista; itse valtaa hän himoitsi. Hän saikin pian tilaisuuden näyttää, kuinka kauvas hänen käsivartensa ulottui. Tyytymättömät Ranskassa olivat vendémiaire'in 13 p:n jälkeen taas ruvenneet hengittämään; keväällä 1797 vaalit olivat käyneet Direktoriolle epäedullisesti; sekä vanhempien että nuorempien neuvostossa kuningasmieliset olivat saaneet tuntuvan ylivoiman, ja ajatus saada bourbon'it takaisin — Ludvig XVI:n veljen, Provence'in kreivin persoonassa — tuli päivä päivältä vilkkaammaksi. Silloin päätti Direktorion radikaalinen, tasavaltainen vähemmistö, Barras, Rewbell ja La Réveillère-Lepaux joutua vastustajien edelle. He rupesivat yhteyteen Bonaparten kanssa, joka lähetti Parisiin Direktorion avuksi uljaan, mutta turhamielisen eikä suinkaan teräväpäisen kenraali Augereau'n. "Minä sanon teille", kirjoitti Bonaparte oppositsioni-puolueen johtajille, "että puhun 80,000 miehen puolesta; se aika on mennyt, jolloin raukkamaiset asianajajat ja kurjat lavertelijat mestauttivat sotamiehiä." Augereau, joka heti nimitettiin muutaman Parisin armeijaosaston päälliköksi, toimi täsmälleen päällikkönsä antamain käskyjen mukaan; fructidor'in 18 p. (syyskuun 4) suuri osa kuningasmielisiä neuvoston jäseniä vangittiin; molemmat konservatiiviset direktorit, Carnot ja Barthélémy, pakenivat; niiden sijaan astui radikaalisia demokraatteja Direktorioon. Mutta fruktidor'in 18 p:n hedelmät kuten vendémiaire'in 13:nkin korjasi Bonaparte, sillä konservatiivinen puolue oli kuohuksissaan, semminkin hänen menettelystään Venetsian asiassa, asettunut mitä kiivaimmin hänen ehdotukseensa perustuvaa lopullista rauhantekoa vastaan. Siinähän oli Puolan jako uudestaan, sanottiin, eikä ollut Ranskan arvon raukaista olla semmoisessa osallisena. Bonaparten omavaltaista menettelyä Italiassa oli yleensä hyvin kiihkeästi käytetty aseena Bonapartea vastaan. Nyt fructidor'in 18 p:n tapaukset kerrassaan masensivat koko tämän vastustuksen. Horjuvaa ja epäröivää Direktorioa kohtaan hän käytti samaa menettelyä kuin Itävallan välittäjiä kohtaan, jotka mielellään tahtoivat venyttää keskusteluja saadaksensa jos mahdollista suotuisampia ehtoja: hän peloitti niitä. Nämä lausuivat rauhanteon edellisenä päivänä muutamia uhkaavia sanoja mahdollisesta liitosta Venäjän kanssa. Bonaparte, joka hermostuneessa jännityksessä kiirehti saadakseen rauhankeskustelut päättymään, ponnahti ylös kuullessaan nämä sanat, jotka kerrassaan näyttivät siirtävän hänen toiveittensa tarkoitukset epämääräiseen tulevaisuuteen. "Te siis haluatte sotaa, herrani", huudahti hän. "Hyvä! Sen saatte; se on julistettu tästä hetkestä; mutta huomatkaa minun sanani: kolmessa kuukaudessa minä muserran teidän yksivaltanne niinkuin nyt muserran tämän hauraan porslinin." Samassa hän tarjoilupöydältä sieppasi kallisarvoisen porslini-kaluston ja paiskasi sen lattiaan, jossa se kalisten meni sirpaleiksi; sitten hän rajusti huudahdellen ja ankarasti kiihoittuneena syöksyi ulos ovesta. Direktoriota vastaan, joka vitkasteli antaa suostumustaan Bonaparten sanelemiin rauhanehtoihin, hän käytti toista peloituskeinoa: hän uhkasi luopua päällikkyydestä. Direktorion vastauskirjelmä lokakuun 16 p:ltä 1797 tämmöiseen uudistettuun uhkaukseen antaa parhaimman käsityksen nuoren kenraalin asemasta hallitukseen nähden. "Teidän sydämeenne on istutettu epäluulon siemen", kirjoittaa Direktorio hänelle, "ja se saattaa riistää isänmaalta teidän neronne. Ei ole isänmaa koskaan sitä tarvinnut niinkuin nyt. Te puhutte levosta, terveydestänne, halustanne vetäytyä syrjään? Tasavallan rauha ei salli teidän ajatella omaa lepoanne. Jollei Ranska suoriudu voitolla, jos se pakoitetaan nöyryyttävään rauhaan, jos voitollisten urotöittenne hedelmät joutuvat hukkaan, silloin, kansalais-kenraali, emme ole ainoastaan sairaita, me olemme kuolleet. — Ei, Direktorio ei suostu teidän virkaeroonne, ei, teidän ei tarvitse meihin nähden vedota omaantuntoonne eikä jälkeentulevaisten todistukseen. Direktorio uskoo kenraali Bonaparten kuntoon ja luottaa siihen lujasti."
Kaiketikin ylenkatseellinen hymy värisi Bonaparten ohuilla huulilla hänen lukiessaan tämän loppufraasin. Millä oikeudella tuo kurja, kelvoton direktorihallitus, joka oli väkivoimalla päässyt valtaan ja ainoastaan väkivoimalla pysynyt pystyssä, millä oikeudella sen kovin vähän rehelliset ja kovin omanvoitonpyyntöiset jäsenet luottivat muiden rehellisyyteen ja epäitsekkäisyyteen? Mitä muuta harrastusta heillä oli kuin valta, vaikka maan onnenkin kustannuksella? Olisiko epärehellistä sysätä heidät syrjään mahdottomina ja asettaa tarmo, kelvollisuus ja äly heidän sijalleen? Onko kaikki se veri, jonka vallankumous on vuodattanut, juossut mitään hyötyä tuottamatta, onko Ranska vietävä takaisin samaan tilaan kuin ennen vuotta 1789? Se mies, joka Italian sodan kautta oli hajoittanut 1:n koalitsionin ja joka, oltuaan tuntematon kenraali, puolentoista vuoden kuluessa pelkästään loistavien lahjojensa avulla oli saavuttanut poliittisena henkilönä euroopalaisen merkityksen, se mies oli jo aikoja sitten ratkaissut nämä kysymykset. "Uskotteko", sanoi Bonaparte eräälle ranskalaiselle diplomaatille rauhanvälittelyjen kestäessä, "että minä Direktorion asianajajain ylistämiseksi juhlin voittoja Italiassa? Vai perustaakseni tasavallan? Meidänkö tavoillamme, meidänkö paheillamme tasavalta!… Se on houre, johon ranskalaiset ovat hurmautuneet ja joka katoaa kuten moni muu. Ne kaipaavat sodan kunniaa, turhamaisuutensa tyydytystä, mutta vapautta, sitä ne eivät ymmärrä. Katsokaa armeijaa! Ne suotuisat tulokset, joita olemme saavuttaneet, ne voitot, joita olemme voittaneet, ovat jo antaneet jälleen ranskalaiselle sotamiehelle hänen entisen luonteensa… Minä olen hänelle kaikki. Koettakoon Direktorio riistää minulta päällikkyyttä, niin saadaan nähdä, sekö on valtias. Kansa kaipaa johtajaa, johtajaa, joka on saavuttanut mainetta töillään eikä hallitusteorioillaan tai fraaseillaan." Tästä näkyy, että Bonaparte oli täysin selvillä tulevaisuudesta; mutta muutkin huomasivat selvästi, mihin mennään. "Tämä mies", sanoi hänestä eräs tuttava elokuussa 1797, "ei pysähdy ennenkuin hän on joko valtaistuimella tahi mestauslavalla." — "Hän tahtoo hallita Ranskaa ja Ranskalla Euroopan", sanoo hänestä muuan ranskalainen siirtolainen kuukautta myöhemmin. "Jos olisi Ranskassa kuningas ja se ei olisi hän itse, niin hän olisi luonut hänet; hänellä olisi tämän kuninkaan oikeudet miekkansa kärjessä eikä hän koskaan laskisi tätä miekkaa kädestään, voidakseen syöstä sen kuninkaan rintaan, jos tämä lakkaisi olemasta hänelle alamainen." Lokakuun 17 p:nä 1797 rauha vihdoin allekirjoitettiin Campo Formiossa. Ranska sai Belgian ja Jonian saaret, Itävalta Venetsian alueet Adige'en saakka. Valloitettujen maa-alueiden jäännöksistä muodostettiin cisalpininen tasavalta. Genuasta oli jo sitä ennen tehty Ligurian tasavalta.
Italian sotaretki on pidettävä Napoleonin historian valoisimpina lehtinä. Se oli hänen hämmästyttävän lahjakkaisuutensa ensimäinen, tuore ilmaus, hänen ihmeellisen persoonallisuutensa ensimäinen, häikäisevä esiintyminen. Yksin hänen vastustajansakin ranskalaisten kenraalien joukossa antoivat hänelle täyden tunnustuksensa; tosin väitettiin, ettei hän säästänyt ihmishenkeä, että hän saattoi olla kova ja käskevä, mutta lisättiin, että jokainen näki hänen katseestaan ja kuuli hänen äänestään, että hän oli syntynyt hallitsemaan ja että häntä täytyi ehdottomasti totella. Suurin arvo tässä on kuitenkin annettava kansan, alhaisen sotamiehen arvosteluille nuoresta kenraalistaan; niitähän semminkin surmattiin, haavoitettiin ja tehtiin raajarikoiksi hänen ajatuksiansa toimeenpantaessa. Tuomio hänestä on lausuttu sillä nimellä, jonka ne antoivat hänelle Lodin taistelun jälkeen: pieni korpraali. "Korpraali on se käskijä, joka on sotamiestä lähinnä, jonka virka-arvo ei vapauta häntä mistään alhaisen sotamiehen tehtävästä ja joka sittenkin on vastuunalainen ja käskijä." "Pieni korpraali" on ranskalaisen sotamiehen suussa kunnianimi, jota ei yksikään sotajoukon johtaja ole saanut. Se tietää suuren sodanjohtajan tuttavallisuutta, toveruutta ja huolenpitoa jokaista soturia kohtaan hänen armeijassaan.
Bonaparten keväällä 1796 taistellessa piemontilaisia ja itävaltalaisia vastaan hänen vaimonsa huvittelihe Parisissa. Avioliitto oli hänelle ollut enemmän järjen kuin sydämen asia, ja Bonaparten kaipaavat, hehkuvat kirjeet, joissa hän alituisesti kehoittaa häntä tulemaan luoksensa, eivät tehneet sanottavaa vaikutusta keimailevaan naiseen. "Eikö hän ole naurettava ihminen, tuo Bonaparte", saattoi hän tokaista saatuansa hänen hellät, intohimoiset kirjeensä. Mutta tuon naurettavan ihmisen voitot heijastivat valoa häneenkin, ja se teki hänelle vieläkin vaikeammaksi tempautua irti pääkaupungista, jossa hän äkkiä oli päässyt huomatuksi henkilöksi, kun häntä mainion kenraalin vaimona täytyi juhlia ja kursailla. Kun eivät mitkään Bonaparten kirjeet ja sanat auttaneet, kirjoitti hän suuttuneena Carnot'lle: "Olen epätoivossa; vaimoni ei tule, hänellä on rakastaja, joka häntä pidättää Parisissa. Minä kiroon kaikkia naisia." Vihdoin, kesäkuun lopussa, Josephine ei osannut enää keksiä mitään verukkeita poissaolonsa puolustukseksi, ja hän lähti Junot'n kanssa Italiaan. Hän oli epätoivossa, että hänen täytyi jättää Parisi, hän itki "ikäänkuin vietäisiin mestauslavalle." Bonaparte, joka odotti häntä Milanossa, oli ylen onnellinen hänen vihdoin saapuessaan, mutta pian hänen taas täytyi lähteä vihollista vastaan; Josephine huomasi, että kyllä Milanossakin käy huvitteleminen, siellä kun joukko nuoria upseereja seisoi varpaillaan hänen edessään; ja kun hänen miehensä vaati häntä tulemaan luoksensa pääkortteeriin, hänellä oli taas sadottain mutkia esitettävänä. Vähitellen Bonaparte rupesi ymmärtämään, ettei hänen vaimonsa hänestä välittänyt. Useat nuoret luutnantit, joiden huomaavaisuus Josephine'ä kohtaan oli ollut liian harras, lähetettiin pois armeijasta, ja hänen kirjeistään katosi intohimoinen sävy. Hän antautuu hölliin, ohimeneviin suhteisiin ja puhuu apein mielin ja alakuloisena hänestä, joka olisi voinut yksin hallita hänen sydämessään.
Joulukuun 5 p:nä Bonaparte odottamatta ja ilmoittamatta saapui Parisiin. Hän koetti täällä mikäli mahdollista välttää huomiota, mutta seuraus oli tietysti, että syntyi sitä suurempi riemu, kun hänet saatiin nähdä. Kuitenkin hän varsin vähän välitti tästä onnesta. "Väkeä tunkeilisi yhtä paljon nähdäksensä minut vietävän mestauslavalle", sanoi hän. "Parisissa unohdetaan helposti. Jos viivyn täällä kauvan mitään toimittamatta, niin olen mennyttä kalua. Tässä Babylonissa toinen kuuluisuus syrjäyttää toisen. Jos minut on kolme kertaa nähty teaterissa, ei kukaan enää vilkaise puoleeni; sentähden sinne niin harvoin menen." Direktorio käski, että sen kadun nimi, jonka varrella hän asui, rue de la Chantereine, oli vast'edes hänen kunniakseen oleva rue de la Victoire, Voitonkatu. Vietettiin sarja juhlia ja teaterinäytäntöjä häntä varten; niiden kaikkien huippuna oli se suuri juhla, joka vietettiin silloin kun voittoisa italialaisen armeijan kenraali antoi Direktoriolle Itävallan keisarin allekirjoittaman rauhansopimuksen. Ranskan Instituti antoi hänelle kunniajäsenen arvon, ja täst'edes hänet usein nähtiin Institutin jäsenen vaatimattomassa ja porvarillisessa puvussa.
Mutta pakko, jonka alaisena hänen täytyi elää, esiintyessään näin syrjään vetäytyneenä ja vaatimattomana, rauhallisena kansalaisena, kävi hänelle ajan pitkään sietämättömäksi. Hän oli, omien sanojensa mukaan, päässyt komentamisen makuun eikä hän voinut siitä luopua. Hänen oli mahdotonta voittojensa jälkeen olla Parisissa "ja käydä kunniatervehdyksillä muutamien asianajajain luona." Mutta, kuten hän itse oli lausunut, hedelmä ei ollut vielä kypsä, se aika ei ollut vielä käsissä, jolloin hän Parisissa saattoi esiintyä samalla vallalla ja itsenäisyydellä kuin Italiassa. Hän ymmärsi selvästi, ettei mikään olisi hänelle edullisempaa kuin olla jonkun aikaa poissa pääkaupungista, jossa jo ruvettiin huhuilemaan, että hän huolimatta valtiosäännön määräyksistä hautoi mielessään päästä Direktorioon. Ja pian kysyivät parisilaiset, jotka Italian voittojen aikana eivät olleet kokonaan unhottaneet vendémiaire'in 13 päivää: "Mitä tekee kenraali Bonaparte niin kauvan Parisissa? Eikö hän kohta lähde laivastolla Englantiin."