Kerron tässä muutamia museoesineiden valmistussalaisuuksia. Eräs vanha konservaattori niistä kerran haasteli minulle ollessaan hienossa hiprakassa. Kas näin hän tarinoi:
"Ei kukaan ole osannut täyttää eläimiä niin hyvin kuin minä. Olen täyttänyt elefantteja ja kärpäsiä, ja molemmat ovat, jukoliste, näyttäneet elävämmiltä ja luonnollisemmilta kuin itse elävät eläimet. Ihmisiäkin olen konserveerannut — pääasiallisesti lintutieteen harrastelijoita. Kerran täytin erään neekerinkin.
"Lakiko muka kieltää? Eikä! Minä laitoin sen neekerin niin, että sillä oli sormet harallaan, ja käytin sitä vaatenaulakkona, mutta eräänä iltana typerä palvelijani suuttui sille ja särki sen. Se tapahtui ennen kuin te tutustuitte minuun. Olisin tehnyt uuden, mutta nahkaa oli niin vaikea saada.
"Vastenmielistäkö? Kuinka niin? Minusta täyttäminen on kolmas keino, yhtä hyvä kuin hautaaminen tai ruumiinpoltto. Sillähän lailla voisi säilyttää rakkaat omaisensa aina ympärillään. Muutamat täytetyt olennot siellä täällä talossa tekisivät saman tehtävän kuin suuri seura ja tulisivat paljon halvemmiksi. Voisihan niihin laittaa vielä kellovärkit, jotka panisivat ne liikkeelle ja tekemään hyötyä.
"Täytyyhän ne tietysti vernissata, mutta eivät ne siitä rupea kiiltämään enemmän kuin mitä monet ihmiset luonnostaan tekevät. Ukko Manningin kalju esimerkiksi… Ja semmoisille voi ainakin puhua joutumatta keskeytetyksi, vieläpä vanhoille tädeillekin. Täyttämistaiteella on suuri tulevaisuus, saatte uskoa. On olemassa eräitä fossiileja…" [Fossiilit = entisaikoina eläneiden eläinten (tai kasvien) jäännöksiä.]
Hän vaikeni yhtäkkiä.
"Ei, oikeastaan minun ei ehkä pitäisi kertoa siitä teille." Hän imeksi piippuaan miettivänä. "Mutta olkoon! Tietysti sillä ehdolla, ettette mainitse kuulemianne kellekään. Tiedättekö, että minä olen tehnyt muutamia drontteja ja ison ruokin? [Drontti ja iso ruokki = sukupuuttoon kuolleita lintuja.] Vai ette! Olette nähtävästi vasta-alkaja tällä alalla. Hyvä ystävä, puolet kaikista isoista ruokeista, joita on museoissa olemassa, ovat suunnilleen yhtä oikeita kuin Vapahtajan hame Trierissä. Me rustaamme niitä kuikanhöyhenistä ja sen semmoisesta. Ja suuret ruokinmunat sitten!"
"Mitä hullua?"
"Niin, me teemme niitä hienosta posliinista. Ja se homma lyö leiville, sen minä sanon. Niistä saa hyvän hinnan — eräästäkin maksettiin äskettäin 300 puntaa. Se taisi todellakin olla oikea, mutta ihan varma ei siitä tietysti voi koskaan olla. Aika tarkkaa työtä se on, ja sitten ne täytyy laittaa pölyisiksi, sillä ei kukaan, jolla on hallussaan sellainen kallisarvoinen muna, uskalla puhdistaa sitä. Sievä juttu. Jos joku epäilisikin munan alkuperää, ei hän tohtisi tutkia sitä kovin tarkoin. Se on siihen liika haurasta pääomaa.
"Ette tiennyt, että taiteemme on saavuttanut näin korkean kannan? Hyvä ystävä, se on saavuttanut vielä korkeammankin. Minä olen kilpaillut luonnon omien teosten kansa. Yhden niistä oikeista isoista ruokeista" — hänen äänensä aleni kuiskaukseksi — "yhden niistä oikeista isoista ruokeista olen minä tehnyt.