"En halua kertoa, kuinka kauan tätä tällaista menoa kesti. Olisin jo aikoja sitten tappanut sen, jos olisin tiennyt miten. Vihdoin kuitenkin keksin keinon, millä päästä siitä. Se on etelä-amerikkalainen temppu. Punoin ongensiimoistani ja meriruohoista lähes kahdentoista metrin pituisen, lujan nuoran, jonka päihin kiinnitin kaksi korallipalasta. Työ kesti tosin jonkun aikaa, minun kun täytyi milloin kiivetä puuhun, milloin paeta laguuniin. Tilaisuuden saatuani heilautin nuoraa muutaman kerran vinhasti ympyrässä pääni yläpuolella ja singahutin sen lintua kohti. Ensi kerralla heitin harhaan, mutta toisella kertaa nuora tarttui sievästi sen koipiin ja kiertyi pari kertaa ympäri. Lintu kellahti kumoon. Heittäessäni olin ollut vyötäisiä myöten järvessä, mutta heti kun lintu kaatui, ryntäsin vedestä ja iskin veitseni sen kurkkuun…
"Vielä nytkin minusta tuntuu vastenmieliseltä muistella tätä. Surmatyötä tehdessäni olin mielestäni ikäänkuin murhaaja, vaikka vihani petoa kohtaan olikin ankara. Kun sitten olin päässyt voitolle ja näin sen vuodattavan verensä valkealle hiekalle ja katselin, miten nuo suuret, kauniit koivet ja siro kaula nytkähtelivät kuolinkamppailussa, silloin… Äh, joutavia!
"Tuon murhenäytelmän jälkeen tuli yksinäisyyteni ahdistavaksi kuin kirous. Herra Jumala! Ette voi käsittää, kuinka minä sitä lintua kaipasin. Istuin surren sen ruumiin ääressä ja värisin joka kerta, kun silmäsin autiota, hiljaista riuttaa. Ajattelin mikä sievä lintu se oli ollut munasta tultuaan ja muistelin kaikkia niitä tuhansia hauskoja kujeita, joita se oli tehnyt, ennenkuin rupesi häijyksi. Juolahti mieleeni, että jos olisin ainoastaan haavoittanut sitä, niin ehkä sen olisi vielä saanut kasvatetuksi paremmille tavoille. Jos minulla olisi ollut työase, millä kovertaa korallivuorta, olisin kaivanut sille haudan. Minusta ihan tuntui, kuin se olisi ollut ihminen. Kun ei niin ollen käynyt laatuun syödä sitä, panin sen laguuniin, missä pienet kalat sen nakersivat puhtaaksi. En pelastanut sulkiakaan.
"Sitten juolahti erään huvialuksellaan risteilevän amerikkalaisen herrasmiehen mieleen ajatus käydä katsomassa, vieläkö saartani oli olemassa.
"Hän ei tullut päivääkään liian varhain, sillä yksinäisyys oli jo perinpohjin masentanut minut, niin että mietin enää vain, mennäkö mereen ja siten päästä kaikesta vai käydäkö käsiksi noihin inhottaviin viheriäisiin…
"Linnun luut myin eräälle Winslow nimiselle miehelle, jolla oli kauppa lähellä British museumia [Englannin kansan omistama museo Lontoossa, sisältävä suurenmoiset luonnontieteelliset ja historialliset kokoelmat ja kirjaston] ja hän sanoo myyneensä ne ukko Haversille. Näyttää siltä, ettei Havers käsittänyt niitä erittäin suuriksi, ja vasta hänen kuolemansa jälkeen ne ovat herättäneet huomiota. Niille annettiin nimi Aepyornis — mitä aioitte sanoa?"
"Aepyornis vastus", sanoin minä. "Merkillistä, juuri tästä eräs ystäväni kerran jutteli minulle. Kun löydettiin sellainen Aepyornis, jonka reisiluu oli kyynärän pituinen, niin arveltiin, ettei suurempaa voinut enää olla, ja sille annettiin nimi Aepyornis maximus. Myöhemmin joku toi ilmoille neljän ja puolen jalan mittaisen reisiluun, jolle annettiin nimeksi Aepyornis Titan. Sitten teidän tuomanne Aepyornis vastus löytyi Haversin kuoltua hänen kokoelmistaan, ja senjälkeen on vielä tullut päivänvaloon vastissimus." [Latinankielisiä tieteellisiä nimityksiä, jotka suomennettuina merkitsevät: Aepyornis maximus = "suurin aepyornis"; Aep. Titan = "jättiläis-aepyornis"; Aep. vastus = "hirmuinen aepyornis"; Aep. vastissimus = "hirmuisin aepyornis.">[
"Winslow kertoi siitäkin minulle", sanoi arpinaamainen mies. "Jos vielä useampia Aepyorniksia löydetään, niin joku tiedemies saa halvauksen. — Mutta kyllä sitä voi ihmiselle sattua merkillisiä asioita, eikö totta?"
Konservaattorin riemuvoittoja.
[Konservaattori = henkilö, jonka tehtävänä on valmistaa luonnontieteellisiä museoesineitä säilytettäviksi (täyttämällä y.m. tavoilla). — Konserveeraaminen on yhteinen nimitys tässä käytetyille menettelytavoille.]