"Myrsky tyyntyi ennen aamun tuloa. Taivaalla ei näkynyt päivänkoitteessa pilvenhattaraakaan. Pitkin rantoja makasi hajallaan laudanpalasia — veneeni surulliset jäännökset. Tämä antoi minulle kuitenkin jotakin tehtävää; käyttäen hyväkseni kahta vierekkäin kasvavaa puuta kyhäsin itselleni veneen pirstaleista jonkinlaisen majan. Ja päivällä poikanen tuli munasta. Tuli kuin tulikin, herra, juuri kun paraikaa vetelin päivällisuntani muna päänaluksena. Kuulin äänen ja tunsin sysäyksen — munan toinen pää oli puhki, ja lystikäs pieni ruskea linnunpää pisti esiin. 'Hih-hei', sanoin minä, 'terve tuloa tähän maailmaan!' Ja hiukan räpyteltyään se pääsi kuoresta ulos.
"Se oli aluksi pikkuinen, lystikäs olento, kooltaan kuin pieni kana — muuten tavallisten linnunpoikasten näköinen, paitsi että oli suurempi. Sen höyhenpuku oli väriltään likaisenruskea, tai oikeita höyheniä sillä tuskin oli, ennemmin untuvamaisia karvoja. Olin sanomattoman iloinen siitä. Sillä sen minä teille sanon, ettei Robinson Crusoe puhu lähimainkaan tarpeeksi yksinäisyydestään. Tässä oli nyt hupainen seuranpitäjä. Se katseli minua, vilkutti silmiään kuin kana, piipitti ja alkoi heti nokkia, ikäänkuin sellainen asia, että se oli tullut munasta muutamia satoja vuosia liian myöhään, ei merkitsisi kerrassaan mitään. 'Hauska nähdä sinua, Perjantai!' sanoin minä; sillä heti kun olin veneessä huomannut, että muna oli kehittymistilassa, oli mielestäni päätetty asia, että nimitän sen Perjantaiksi, jos se joskus pääsee munasta. Olin hieman huolissani pienokaisen ravinnon tähden ja annoin sille heti palasen raakaa kalaa. Se söi sen ja avasi nokkansa tahtoen lisää. Minä tulin tästä hyvin iloiseksi, sillä nykyisissä oloissa minun olisi lopulta täytynyt syödä se, jos se olisi näyttäytynyt liian vaateliaaksi ja valikoitsevaksi.
"Saatte todella ihmetellä, kun kuulette, mikä merkillisen huvittava lintu tämä aepyornis-poikanen oli. Alusta alkaen se seurasi minua kaikkialle. Sen oli tapana seisoa vieressäni ja katsella, kun kalastelin laguunin rannalla, päästäkseen kanssani saaliinjaolle. Se oli ymmärtäväinenkin. Rannoilla makaili inhottavia vihreitä, nystermäisiä eläviä, näöltään kuin pieniä säilyke-kurkkuja, ja kerran se koetti syödä sellaisen, mutta sylki sen takaisin suustaan eikä sittemmin enää katsahtanutkaan niihin.
"Ja se kasvoi kasvamistaan. Ihan sen saattoi silmin nähdä. Ja kun en ole koskaan ollut mikään seuramies, sopi sen tyyni, ystävällinen olemus minulle erinomaisesti. Lähes kaksi vuotta elimme saarella mahdollisimman onnellisina. Minulla ei ollut mitään rahahuolia, sillä tiesin, että palkkani kasvoi Dawsonilla yhä suuremmaksi saatavaksi. Silloin tällöin näimme jonkun purjeen, mutta meidän luoksemme se ei tullut. Minä huvittelin koristelemalla saarta kuvioilla, joita kyhäsin meritähdistä ja erilaisista kirjavista näkinkengistä. Pitkin koko atollia sommittelin moneen paikkaan nimen Aepyornis-saari sekä kaikenlaisia matemaattisia laskuja ja merkkejä suurilla kirjaimilla. Ja väliajoilla loikoilin maassa katsellen lintua, joka tepasteli ympärilläni ja kasvoi kasvamistaan, ja tuumiskelin, miten kerran maailmassa, jos pääsen saaresta pois, ansaitsen elatukseni näyttelemällä lintuani. Ensimäisen sulkasatonsa jälkeen se kaunistui, sai harjan ja sinisen kaularöyhelön ja joukon vihreitä pyrstösulkia. Ja sitten tuumiskelin, tokko Dawsonilla oli mitään laillista oikeutta lintuun. Myrskysäillä ja sadeaikana loikoilimme majassa, jonka olin kyhännyt vanhasta veneestä, ja minä juttelin sille valeita kotoisista ystävistäni. Ja myrskyn jälkeen läksimme kiertämään saarta nähdäksemme, oliko meri tuonut rannalle mitään kaluksi kelpaavaa. Se oli kuin idylliä, saatte uskoa. Olisipa minulla vielä ollut hiukan tupakkaa, niin olisin elänyt kuin taivaassa.
"Mutta toisen vuoden lopulla pikku paratiisimme rauha häiriytyi. Perjantai oli silloin maasta nokan päähän mitattuna noin neljätoista jalkaa korkea; sillä oli iso, leveä pää kuin kuokan terä, kaksi suurta ruskeaa, keltareunaista silmää, jotka olivat eteenpäin kuten ihmisellä, eivät sivuille niinkuin kanalla. Sen höyhenpuku oli kaunis — ei tuollainen puolittainen surupuku niinkun teikäläisellä kamelikurjella, vaan sekä väriltään että laadultaan enemmän kasuaaria [austraalialainen strutsi-lintu] muistuttava. Siihen aikaan se alkoi nostella harjaansa minulle, pöyhistellä ja yleensä osoittaa epämiellyttävän luonteenlaadun merkkejä.
"Vihdoin tuli aika, jolloin kalansaalis kävi huonoksi, ja lintu alkoi silmäänpistävän epäilyttävällä tavalla tepastella ympärilläni. Arvelin, että se oli syönyt merikurkkuja tai muuta sellaista, mutta sen tyytymättömyys oli todella vakavaa laatua. Minunkin oli nälkä, ja kun vihdoin olin saanut kalan maalle, aioin pitää sen itse. Kärsivällisyys oli sinä aamuna lyhyt molemmin puolin. Lintu sieppasi kalan nokkaansa, ja minä sivalsin sitä päähän, jotta se hellittäisi saaliinsa. Mutta silloin se hyökkäsi kimppuuni, peijakas!
"Ja tämän siltä sain naamaani", sanoi mies osoittaen arpea. "Sitten se töytäisi minut kumoon. Tuntui aivan kuin kuormahevonen olisi potkaissut takajaloillaan. Minä nousin pystyyn, ja kun näin, ettei se vielä ottanut talttuakseen, panin käsivarteni ristiin kasvojeni eteen ja ryntäsin täyttä vauhtia sen kimppuun. Mutta se liikkui luisevilla jaloillaan nopeammin kuin juoksijahevonen eikä lakannut antamasta minulle vasaraniskun kaltaisia potkuja ja sohimasta päätäni kuokkanokallaan. Pääsin laguunin rantaan ja syöksyin veteen kaulaa myöten. Se jäi veden ääreen seisomaan, sillä se vihasi jalkojensa kastumista, ja sitten se alkoi rääkyä kuin kalkkunakukko, mutta paljon römeämmin, ja tepasteli rannalla edestakaisin. Minun täytyy myöntää, että tunsin itseni sangen pieneksi, kun siinä neuvottomana katselin, miten tuo siunattu kivikauden olento herrasteli rannalla. Päästäni ja kasvoistani vuoti veri, ja ruumiini oli ylt'yleensä täynnä kuhmuja.
"Päätin uida viistoon laguunin poikki ja jättää linnun hetkeksi yksin, kunnes selkkaus unohtuisi. Kiipesin korkeimpaan palmuun ja istuin siellä miettien kaikkea, mitä oli tapahtunut. En luule, että minua mikään on koskaan niin syvästi loukannut kuin tuon linnun käytös, sen töykeä kiittämättömyys. Minähän olin ollut sille enemmän kuin veli, olin sen haudottanut ulos kuoresta ja kasvattanut sen. Suuri, kamala, muinaisaikainen lintu! Ja minä ihmisolento — menneiden aikakausien sivistyksen perillinen j.n.e.
"Vähän ajan kuluttua uskoin jo, että lintu itsekin näki asiat samassa valossa ja katui käytöstään. Ajattelin, että jahka ongin sievän pienen kalan ja ikäänkuin sattumalta menen ja annan sen sille, niin se tulee järkiinsä. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin opin tietämään, kuinka leppymätön ja kiittämätön tuollainen sukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Sulaa ilkeyttä täynnä!
"En tahdo kertoa teille kaikista niistä pikku juonista, joilla yritin saattaa lintua järkiinsä. Se on suorastaan mahdotonta. Vieläkin poskeni punastuvat häpeästä, kun ajattelen mitä tölmäyksiä ja potkuja sain tuolta peijakkaan ihme-otukselta. Koetin väkivaltaa. Kivittelin sitä turvallisen välimatkan päästä korallipalasilla, mutta se vain nieli ne. Tähtäsin siihen veitselläni ja olin vähällä kadottaa sen, vaikka se olikin liian paksu linnun nieltäväksi. Koetin lannistaa sen nälällä ja lakkasin kalastamasta, mutta se nokki pakoveden aikana matoja rannalta ja elätti itsensä niillä niin hyvin kuin taisi. Puolet ajastani vietin laguunissa, kaulaa myöten vedessä, toisen puolen palmujen latvoissa. Yksi niistä ei ollut ihan tarpeeksi korkea, ja kun lintu näki minut siellä ylhäällä, niin se valmisti itselleen hauskan päivän nokkimalla sääriäni. Se oli sietämätöntä. En tiedä, oletteko koettanut koskaan nukkua palmun latvassa. Minua siinä aina vaivasivat mitä kauheimmat unet. Ja ajatelkaa häpeääni sitten! Tuolla tuo sukupuuttoon kuollut lintu rehenteli kuin röyhkeä poikanulikka minun saarellani, jolla itse en saanut edes jalkapohjaani lepuuttaa. Montakertaa itkin väsymyksestä ja harmista. Sanoin sille suoraan, ettei tarkoitukseni ollut antautua minkään kirotun muinaisjäännöksen hätyytettäväksi autiolla saarella. Käskin sen mennä hiiteen sohimaan nokallaan oman aikakautensa merenkulkijoita. Mutta se vain nokki minua. Suuri, inhottava lintu — pelkkää kaulaa ja koipia!