"Minulle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin lähteä uimalla häntä tavoittamaan ja panna itseni alttiiksi haikalojen hyökkäyksille. Avasin linkkuveitseni, otin sen hampaisiini, riisuin vaatteeni ja kahlasin veteen. Kadotin veneen näkyvistäni, mutta lähdin uimaan sitä suuntaa, missä tiesin sen olevan. Toivoin, että neekeri oli liian tyhmä venettä ohjaamaan, ja arvelin sen jatkavan kulkuansa entiseen suuntaan. Pian näinkin sen taivaanrannalla lounaassa päin. Hämärän aika oli mennyt, tuli yö. Tähdet alkoivat häämöttää sinen läpi. Minä uida huhdoin kuin kilpaa, vaikka käsiä ja jalkoja alkoi pakottaa.
"Lopulta sen saavutin, kun kaikki tähdet jo tuikkivat taivaalla. Kun tuli pimeä, näin vedessä jos jonkinlaista kiiltävää — merisäihky, tiedättehän. Monta kertaa päätäni huimasi. Tuskin tiesin mikä oli tähtiä, mikä merisäihkyä, tai uinko selälläni vai vatsallani. Vene oli musta kuin yö, ja vesi loiskui sen laitoja vasten kuin sulana läikkyvä tuli. Sisään kavutessani olin tietysti varovainen. Minua huoletti, mitä mies aikoi ensiksi tehdä. Hän näytti makaavan kyyristyneenä veneen perässä; kokka oli koholla vedestä. Ajautuessaan alus kääntelehti hiljalleen — se oli kuin jonkinlaista valssia, tiedättekös. Uin kokkapuolelle, vedin sen alas ja odotin, että mies heräisi. Sitten kapusin laidan yli sisään, veitsi kädessä, valmiina ottamaan vastaan hyökkäyksen. Mutta mies ei liikahtanut. Siinä minä sitten istuin pienen veneen kokassa ajelehtien tyvenellä, fosforisäihkyisellä ulapalla, ylläni taivaan kirkkaat tähdet, odottaen mitä tapahtuman piti.
"Joltisenkin ajan kuluttua huusin hänen nimeään, mutta hän ei vastannut. Olin liian väsynyt uskaltaakseni lähestyä häntä. Siinä me sitten istuimme molemmat. Minä taisin pari kertaa torkahtaa. Aamun sarastaessa näin, että hän oli kuollut, turvonnut ja punainen. Löydetyt kolme munaa ja luut olivat keskellä venettä pohjalla; vesitynnyri, kahvirasia ja hiukan keksi leivoksia, käärittyinä vanhaan kapkaupunkilaiseen sanomalehteen, olivat vainajan jalkain juuressa ja polttoväkiviinaa sisältävä astia hänen allansa. Airoa ei ollut eikä mitään muutakaan kapinetta, jota olisi voinut käyttää soutimena, lukuunottamatta väkiviina-astiaa. Päätin siis ajelehtia edelleen, kunnes minut korjattaisiin jonnekin. Toimitin laillisen tutkinnan, totesin, että neekerin kuoleman syynä oli ollut käärmeen, skorpionin tai tuhatjalkaisen purema, ja vieritin ruumiin mereen.
"Sitten ryyppäsin hieman vettä ja söin jonkun keksin. Luulen, että kun istuu niin matalalla kuin minä silloin, ei näe pitkälle; ainakin Madagaskar oli hävinnyt näkyvistäni, eikä muustakaan maasta näkynyt jälkeäkään. Lounaan kulmalla näin purjeen — laiva näytti kuunarilta, mutta sen runko ei tullut näkyviin. Pian oli aurinko ylhäällä taivaanlaella ja alkoi paahtaa kovasti. Varjele sitä kuumuutta, minulla aivot melkein kiehuivat! Koetin pistää pääni veteen, mutta hetken kuluttua osui silmäni Kapkaupungin Argus-lehteen; asetuin pitkäkseni veneen pohjalle ja levitin lehden päälleni. Miten ihania tuollaiset sanomalehdet saattavat olla! En ole koskaan lukenut sellaista kokonaan, mutta mihin kaikkeen ihminen ryhtyykään ollessaan niin yksin kuin minä silloin! Luullakseni luin tuon siunatun lehden kaksikymmentä kertaa alusta loppuun. Terva kärysi kuumuudesta veneen syrjissä ja muodosti suuria kuplia.
"Kymmenen päivää minä ajelehdin", jatkoi kertoja. "Se tuntuu vähältä, kun sen näin vain sanoo, eikö totta? Jokainen päivä oli edellisensä kaltainen. Tähystystä en toimittanut, paitsi aamuin ja illoin — niin helvetillinen oli kuumuus. Kolmena ensi päivänä en nähnyt yhtään purjehtijaa, ja ne, jotka sittemmin näin, eivät huomanneet minua. Noin kuudentena yönä eräs laiva kulki ohitseni tuskin puolen englannin-penikulman päässä, täysin valaistuna, ikäänkuin suuri tulinen kärpänen. Kannelta kuului soittoa. Nousin pystyyn ja huusin minkä jaksoin. Toisena päivänä rikoin yhden aepyornis-munista, irroitin kuoren sen toisesta päästä pala palalta, maistoin sisällystä ja tulin iloiseksi huomatessani, että se kelpasi syötäväksi. Hiukan väkevää se oli — en sano pilaantunutta — suunnilleen ankanmunan makuista. Siinä oli eräänlainen pyöreä täplä ruskuaisen syrjässä, noin kuusi tuumaa läpimitaten, ja siinä näkyi veriviiruja ja valkoinen kohta ikäänkuin sisälle vievänä johtimena, ja se tuntui minusta omituiselta. Mutta en silloin vielä ymmärtänyt, mitä se merkitsi, enkä ollut siinä asemassa, että olisin voinut liiaksi valikoida ruokia. Munassa riitti syötävää kolmeksi päiväksi; lisäksi söin hiukan keksiä ja ryyppäsin vettä. Pureskelin kahvipapujakin — virkistävää ainetta. Toisen munan rikoin kahdeksantena päivänä — ja olin lentää selälleni kauhistuksesta."
Kertoja oli hetkisen vaiti.
"Niin", jatkoi hän, "se oli kehittymistilassa. Teidän on luultavasti vaikea uskoa sitä. Vaikeaa se oli itsellenikin, vaikka näin sen kumman omilla silmilläni. Kolme-, neljäsataa vuotta oli muna ehkä maannut kylmässä, mustassa liejussa. Mutta erehtyminen oli mahdotonta. Siinä oli edessäni poikasen alku paksuine päineen, kyyryselkineen, sydän sykkien kurkun alla; ruskuainen oli kutistunut kokoon, ja kuoren sisäpuolella oli suuria kalvoja. Olin keskellä Intian valtamerta pienessä vene-pahasessa ja haudotin suurimman sukupuuttoon kuolleen jättiläislinnun munaa. Olisipa ukko Dawson tiennyt! Se olisi toden totta vastannut neljän vuoden palkkaa! Vai mitä arvelette?
"Minun täytyi kuitenkin syödä tarkoin suuhuni koko tuo kallisarvoinen kappale, ennenkuin korallisaari tuli näkyviin, ja monet palaset maistuivat hiton pahalta. Kolmannen munan jätin koskematta. Tarkastin sitä valoa vasten, mutta kuori oli niin paksu, ettei sen läpi saattanut havaita, mitä sisällä tapahtui, ja vaikka kuvittelinkin kuulevani veren sykintää, saattoi se yhtä hyvin olla omien korvieni suhinaa, kuten voi kuulla esimerkiksi jos panee merisimpukan kuoren korvaansa vasten.
"Sitten tuli saari, atolli. [Atolli = kehänmuotoinen koralliriutta; sen keskellä on järvi eli laguuni, johon tavallisesti johtaa merestä salmi.] Tuli niin sanoakseni yhtäkkiä näkyviin aivan lähelläni auringon noustessa. Ajauduin suoraan sitä kohden, kunnes olin enää vajaan kilometrin päässä siitä, mutta sitten virta teki mutkan ja minun täytyi soutaa voimaini takaa käsilläni ja jättiläismunan kuorenpalasilla päästäkseni riutalle. Ja lopulta se onnistuikin. Saari oli, kuten kaikki nämä pienet atollit, tuskin neljä englannin-penikulmaa ympärimitaten; siinä oli lähde ja muutamia puita, ja laguunissa vilisi kaloja. Munan kannoin maalle ja asetin sen hyvään paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle auringonpaisteeseen, missä sillä oli paras tilaisuus hautua, ja veneen vedin kauas kuivalle; sitten läksin retkeilylle katselemaan uutta asuinpaikkaani. Kumma, kuinka ikävä tuollainen korallisaari voi olla! Niin pian kuin olin löytänyt lähteen, oli kaikki mielenkiintoni mennyttä. Poikasena olin kuvitellut, ettei mikään olisi hauskempaa ja jännittävämpää kuin olla ja elää kuten Robinson Crusoe; mutta tämä paikka oli yksitoikkoinen kuin postilla. Vaelsin saaren ristiin-rastiin, löysin syötävää ja mietiskelin. Mutta suoraan sanoen, ennenkuin ensimäinen päivä oli lopussa, tuntui minusta oloni kuolettavan ikävältä. Minulla oli kuitenkin aikamoinen onni — samana päivänä, jona astuin saarelle, tapahtui säänmuutos. Raivoisa ukonilma kulki ohitse pohjoispuolelta koskettaen siivellään saartani, ja yöllä puhkesi myrsky ja rankkasade. Jos olisin vielä ollut merellä, ei mikään olisi tällaisessa rajuilmassa voinut estää venettäni kaatumasta.
"Minä nukuin veneen alla, ja muna oli onneksi hiekassa ylempänä rannalla. Ensimäinen asia, minkä muistan, oli rysähdys, ikäänkuin sadoittain pieniä kiviä olisi sattunut veneeseeni, ja vesiryöppy, joka syöksyi ylitseni. Olin uneksinut Antananarivosta, kavahdin pystyyn ja huusin palvelijatartani saadakseni tietää mitä oli tekeillä ja hapuilin sivultani tuolia, jolla tulitikut tavallisesti olivat. Sitten muistin missä olin. Tuolla vyöryivät säkenöivät aallot ikäänkuin tahtoen niellä minut, ja muuten oli ympärilläni pilkkopimeä. Ilmassa viuhui ja vonkui kamalasti. Pilvet näyttivät riippuvan ihan pääni päällä, ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Suuri aalto tuli vyöryen minua kohden kuin tulinen, sähisevä käärme, ja minä hyppäsin pystyyn. Samassa muistin veneen ja juoksin rantaan, kun vesi sihisten virtasi takaisin, mutta alus oli kadonnut. Sitten johtui mieleeni muna, ja hapuilemalla löysin paikan, missä se oli. Siellä oli kaikki kunnossa; raivokkaimmatkaan aallot eivät ylettäneet munaan saakka, ja minä asetuin siis sen kumppaniksi. Voi taivas sellaista hirvittävää yötä!