"En. Mutta muistaakseni Andrews mainitsi jostakin suosta."
"Sama se kai on. Itärannalla, ja siinä on vedessä jotakin, joka ehkäisee mätänemisen. Se haisee kreosootilta. Se muistutti minulle Trinidadia."
"Löysittekö munia?"
"Löysin, ja muutamat niistä olivat yli puolentoista jalan pituisia. Miltei sattumalta ne löysin. Olimme munia etsimässä, minä ja kaksi neekeriä, tuollaisessa kummallisesti kokoonkyhätyssä veneessä, ja samalla kertaa löysin luutkin. Meillä oli mukanamme teltta ja neljän päivän muona, ja pystytimme leirin erääseen kovapohjaisempaan paikkaan. Kun sitä muistelen, tuntuu vieläkin nenässäni merkillinen tervamainen haju. Työ ei ollut leikintekoa. Kuten tiedätte, tutkitaan pohjaliejua rautaisella haralla. Munat siinä tavallisesti särkyvät. Tahtoisin tietää, kauanko siitä on, kun näitä jättiläislintuja on todella elänyt. Lähetyssaarnaajat kertovat, että alkuasukkailla on taruja siitä, milloin ne elivät, mutta itse en ole sattunut koskaan kuulemaan niitä. Mutta munat, jotka löysimme, olivat tuoreita kuin vastamunitut. Ihan tuoreita! Kun veimme niitä veneeseemme, pudotti toinen neekeri yhden niistä kalliolle, jolloin se särkyi. Annoin lurjukselle aimo selkäsaunan. Hän sanoi, että tuhatjalkainen oli puraissut häntä. Mutta koetan pysyä asiassa. Muna maistui hyvältä, ikäänkuin olisi ollut vastikään munittu, ei haissut ollenkaan, ja kuitenkin oli emo kuollut jo ehkä kolme-, neljäsataa vuotta sitten! No niin. Olimme koko päivän puuhanneet liejussa saadaksemme munat ehyinä talteen, ja olimme mustanharmaan lian peitossa, ja minä olin tietysti äkäinen. Mikäli tiedän, olivat ne ainoat munat, mitä sieltä on saatu ehyinä, eivätkä ne olleet edes puhjenneet. Myöhemmin olen tarkastellut Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa olevia; kaikki ne olivat puhjenneita ja palasista kokoonliitettyjä kuin mosaiikki, ja osia puuttui kokonaan. Minun löytämäni olivat täydelliset, ja aioin palattuani hämmästyttää niillä maailmaa. Tietysti olin kiukuissani tuolle neekeritolvanalle, joka viheliäisen hyönteisenpiston tähden teki tyhjäksi kolmen tunnin työn. Annoin hänelle selkään että mäikyi."
Arpinaamainen mies veti taskustaan savipiipun. Ojensin hänelle tupakkamassini. Hän täytti piippunsa hajamielisesti.
"Miten niiden muiden kävi?" kysyin. "Toitteko ne ehyinä kotiin? En enää oikein muista…"
"Siinäpä tulee jutun merkillisin osa. Minulla oli vielä jäljellä kolme munaa, kaikki aivan tuoreita. Panimme ne veneeseen, ja sitten menin telttani luo keittämään kahvia. Molemmat pakanat jätin rannalle; toinen niistä ulisi lapsellisesti saamansa hyönteisenpiston tähden, ja toinen säesti häntä. Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo heittiöt käyttäisivät hyväkseen omituista asemaani ja tekisivät minulle semmoisen kepposen. Mutta arvelen, että hyönteisenpisto ja minulta saatu selkäsauna tekivät miehen vihaiseksi ja että hän sai toisenkin yllytetyksi tuumaan.
"Muistan, miten istuin rauhassa tupakoiden, veden kiehuessa väkiviinakeittiöllä, jonka tavallisesti aina otin mukaani tällaisille retkille. Ihailin suota auringonlaskussa. Kaikki oli mustaa ja veripunaista, viirullista, — ihmeellinen näky. Ja etäämpänä maa yleni harmaiksi, utuisiksi kukkuloiksi, ja niiden takainen taivas oli punainen kuin sulatusuunin kita. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkäni takana nuo kirotut pakanat — välittämättä illan ihmeellisestä rauhasta — istuivat tuumimassa, miten lähtisivät veneellä tiehensä ja jättäisivät minut yksikseni kolmen päivän muonan ja liinateltan seuraan, ilman juomista, lukuunottamatta pientä vesinassakkaa. Kuulin jotakin huudontapaista takaapäin, ja siellä he jo olivat kanootissaan — veneeksi sitä tuskin kävi sanominen — parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysin paikalla mitä oli tekeillä. Kiväärini oli teltassa, ja sitäpaitsi siinä ei ollut luoteja, vaan pelkkiä lintuhauleja. Sen ne riivatut tiesivät. Mutta taskussani oli pieni revolveri, ja sen vedin esille juostessani rantaan.
"'Tulkaa takaisin!' karjuin minä revolveri ojossa. He vastasivat minulle jotakin, ja se roikale, joka oli munan särkenyt, irvisti. Minä tähtäsin toista, sillä hän oli terve ja souti venettä, mutta ammuin harhaan. He nauroivat. Minä en kuitenkaan vielä antanut perään. Tiesin, että tässä oli pysyttävä kylmäverisenä, tähtäsin uudelleen, ja mies hypähti pystyyn, kun kuula sattui häneen. Tällä kertaa hän ei nauranut. Kolmannella laukauksella osasin häntä päähän, ja hän suistui laidan yli veteen vieden airon muassaan. Se oli harvinaisen onnistunut laukaus revolverilla. Luulen, että välimatkaa oli 50 metriä. Mies upposi heti. En tiedä, oliko hän hukkuessaan jo kuollut vaiko vain tainnoksissa. Sitten huusin toista miestä palaamaan, mutta hän kyyristyi veneen pohjalle eikä vastannut. Laukaisin jäljellä olevat panokset hänen peräänsä, mutta osaamatta.
"Olin täysin neuvoton, saatte uskoa. Siinä nyt seisoin mustalla rannalla, takanani alava suo, edessäni aava, päivänlaskun jälkeen kylmyyttä huokuva meri ja lisäksi tuo musta vene, joka ajautui yhä kauemmaksi ulapalle. Sanon teille, että sillä hetkellä kirosin perusteellisesti Dawsonit ja Jamrochit ja museot ja kaiken, mitä niihin kuuluu. Ärjyin neekerin perään manaten häntä tulemaan takaisin, kunnes ääneni sortui.