— Entäs tuolla? — virkkoi Cavor, astuen hyvin varovasti kalterin partaalle. Minä noudatin hänen esimerkkiänsä, kurottauduin laidan yli ja katsahdin alas. Äskeinen auringonvalo oli soaissut minulta silmät, niin etten nähnyt muuta kuin pimeän pohjattomuuden ja siinä karminin- ja purppuran-karvaisten valojen salaperäistä välkähtelyä. Korvani oli sen sijaan sitä herkempi. Pimeydestä nousi omituinen ääni; se oli kuin vihaista surinaa, jota kuulee, pitäessään korvaa mehiläispesän seinässä. Sellainen ääni tuli tuosta suunnattomasta onkalosta, arviolta noin neljän mailin syvyydestä.
Hetken aikaa tuota kuunneltuani, minä tartuin entistä lujemmin kankeeni ja läksin eteenpäin.
— Tässä, — virkkoi Cavor, — tässä mahtaa olla se kuilu, jonka tuonottain näimme, se kannen alainen.
— Sieltä kaiketi ne valotkin pilkottivat.
— Valot! — toisti Cavor. — Niin, ne valot siitä maailmasta, jota emme enää milloinkaan saa nähdä.
— Tullaan toiste, — sanoin minä. Päästyämme niin monesta pulasta, minä olin nyt varsin toivorikkaalla tuulella, varmana siitä, että pallo löytyy.
En kuullut hänen vastaustansa.
— Mitenkä? — kysäisin minä.
— Vähät siitä, — vastasi hän.
Ääneti jatkettiin sitten matkaa.