Silmänräpäyksessä oli pusero nuolia täynnä, tutisten kuin hyväkin tuuhea parta. Samassa tempasin kangen irti puserosta, heitin puseron maahan — siellä kuussa se minun tietääkseni on tänäkin päivänä — ja syöksin seleniitain päälle.
Nyt seurasi minutin verran kestävä verinen temmellys. Minä olin liian raju, häikäilläkseni lainkaan, ja seleniitat liian hämmästyneitä, kyetäkseen taistelemaan. Oli miten oli, ei he vain vastarintaa tehneet. Minä olin punainen kuin kukko, niinkuin sanotaan. Tuntui — sen muistan vielä — kuin olisin kahlannut noitten nahkaisten, hauraitten olentojen päällitse, niinkuin missä tiheässä ruohikossa ikään. Minä niitin ja kaadoin oikealle ja vasemmalle. Se oli yhtä kalsketta ja kahinaa. Kosteita pisaroita pirskahteli ylt'ympärille. Esineet jalkaini alla murtuivat ja parahtelivat ja kävivät liukkaiksi. Lauma se paisui ja harveni ja tiheni ja virtasi kuin vesi. Ei niillä näkynyt olevan mitään yhteistä suunnitelmaa. Keihäitä lenteli ympärilläni, yksi jo hipasi korvaanikin. Kerran sattui minua käsivarteen, toisen kerran niskaan, mutta sen sain selville vasta perästäpäin, kun veri, jonkun aikaa juostuaan, alkoi tuntua kylmältä ja kostealta.
Mitä Cavor lienee tällä välin tehnyt, en tiedä. Jonkun aikaa tuntui kuin tätä tappelua olisi kestänyt jo kokonaisen ihmis-iän ja tulisi kestämään vielä iät kaiket. Mutta äkkiä koko temmellys taukosi… ei näkynyt muuta kuin ylös ja alas loikkivia niskoja, joitten omistajat pakenivat kaikille suunnille… Tuntui kuin ei minulle olisi tapahtunut mitään pahaa. Minä juoksin jonkun askeleen eteenpäin, huutaen ja meluten, mutta käännyin sitten takaisin. Ja nyt olin kuin puusta pudonnut.
Olin huimilla lentoharppauksillani hypännyt heidän ylitsensä; he olivat nyt minun takanani ja kiitivät pakoon mikä minnekin.
Olin sanomattomasti hämmästynyt, huomatessani, että se suuri taistelu, johon olin antautunut, oli nyt lopussa. Eikä riemunikaan ollut kovin vähäinen. Näytti siltä kuin en lainkaan olisi huomannut seleniitoja odottamattoman hauraiksi, vaan sen sijaan tuntenut oman itseni odottamattoman väkeväksi. Minä nauroin tympeätä naurua. Tuo fantastillinen kuu!
Vilkasin vihdoin noihin ruhjottuihin, kiemurteleviin olentoihin, joita oli hajallaan luolan pohjalla, ja mielessäni alkoi häämöittää epämääräinen ajatus vielä edessä-olevista väkivallan teoista. Sitten riensin Cavorin luokse.
XVIII.
Auringon valossa.
Pian huomasimme luolan aukenevan hämäräistä hohdetta kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme saapuneet eräälle kaltevalle kalterille, joka näkyi vievän suunnattoman suuren aukion partaalle. Tämä aukio oli jättiläismäinen lieriö, joka ulottui pystysuoraan ylös- sekä alaspäin. Sen sisäpuolella tuo kalteri, ilman mitäkään rintasuojusta tai kaiteita, teki puolitoista kierrosta, johtaen ylhäällä jälleen keskelle kallioita. Se muistutti joissain määrin noita spiralimaisesti kierteleviä rautateitä, joita kulkee St. Gotthardin lävitse. Kaikki tuo oli kammottavan suuremmoista. Tuskin kyennen antamaan täyttä kuvausta koko tästä summattomasta näystä, ilmituomaan koko sen summatonta vaikutusta. Silmät seurasivat tuon laajan torven sisälaitoja yhä ylemmäs… Kaukana tuolla huimaavassa korkeudessa kuulsi pyöreä aukko, josta kalpeita tähtiä katseli tänne alas, ja jonka toisesta reunasta heiasteli melkein häikäisevän kirkas päivänpaiste. Huuto pääsi meiltä kummaltakin, sen nähtyämme.
— Matkaan nyt! — sanoin minä, lähtien edeltä.