Hän viittasi runkojen päällitse ylös.
— Valkoista valoa! — sanoi hän. — Valkoista valoa taas!
Minä vilkasin sinnepäin, ja aivan oikein: kaukaa luolan perältä häämöitti hämärä kuulto. Tämä tuntui lisäävän minulle voimia kaksin verroin.
— Pysykää lähellä nyt! — sanoin minä.
Pitkä seleniitan huippana puikahti ulos pimeästä, parkasi ja pakeni. Minä seisahdin ja pysäytin kädelläni Cavorinkin. Ripustin sitten puseroni kangen nenään, kyyristyin lähimmän rungon taakse, heittäen kangen puseroineen maahan. Sen tehtyäni minä kurkistin rungon yli, mutta vetäydyin heti alas jälleen.
Tupp… hiuh!
Samassa lensi nuoli. Nyt oltiin lähellä seleniitoja, ja tuollahan niitä seisoi ryhmässä, paksuja ja pieniä ja pitkiä sekaisin, patterillinen ampukoneita suunniteltuina alas luolaa kohti. Kolme neljä nuolta seurasi ensimmäistä; senjälkeen ammunta lakkasi.
Nostin pääni jälleen näkyviin, ja olipa niin ja näin, että ennätin ajoissa lyyhistyä, sillä nyt lauaistiin kymmenkunta nuolta, ja samassa kuului seleniitain innostunut kiljahdus ja sihinä. Minä nostin maasta kangen puseroineen.
— Nyt! — virkoin minä, kohottaen puseroni laidan yli.
Tuptuptup… hiuh… hit!