Minä seisoin kuin suolapatsas.
En luule, että minulla silloin oli yhtään selvää ajatusta. Muistan vain, että mielessäni sävähti tuo vanha hangattu lause: "Tulenpiiristä pois!" Tiedän rynnänneeni kahden rungon väliin ja pysähtyneeni siihen hengästyneenä, tuntien tilani sangen viheliäiseksi.
Hain silmilläni Cavoria, mutta jonkun aikaa näytti kuin mies olisi hävinnyt koko maailmasta. Vihdoin hän astui esiin pimeydestä, kulkien runkojen rivin ja luolan seinän välitse. Minä näin hänen pienet kasvonsa, tummat, siniset, hikiset, mielenliikutusta täynnään.
Hän sanoi jotakin, mutta minä en välittänyt hänen puheestaan. Minulle oli käynyt selväksi, että nyt täytyy pyrkiä eteenpäin rungolta rungolle, kunnes olemme päässeet niin lähelle, että sopii hyökätä täydellä voimalla. Hyökätä tai antautua — muuta neuvoa ei ollut.
— Tulkaa nyt! — sanoin minä ja läksin näyttämään tietä.
— Bedford! — parkui hän turhaan.
Mieleni oli jännityksissään, astuessamme runkojen ja luolanseinän välistä kujaa. Seinä kulki kaarteessa; siinä he siis eivät voineet osata meihin. Emmehän me tässä kapeassa paikassa saattaneet hyppiä, mutta maan päällä syntyneinä meillä oli sentään voimia joutua paljoa nopeammin kuin seleniitat. Minun laskuni mukaan meidän piti piakkoin tulla heidän kohdalleen. Ja kun niin pitkälle pääsemme, silloin ei seleniitat ole meille sen vaarallisempia kuin torakat. Mutta… kyllä kai sitä ennen yhteislaukaus taas tuhahtaa. Mitähän, jos keksis pienen sotajuonen? Minä riisuin kesken astuntaani flanellipuseron yltäni.
— Bedford! — kähisi Cavor minun perässäni.
Minä vilkasin taakseni.
— Mitäs nyt? — kysyin minä.