— Menkää takaisin! — huusin minä. — Mitäs te aiotte?…
— Niill' on… siell' on semmoinen pyssyn tapainen!
Cavor kävi jälleen sohimaan keihäällään, mutta väistellen niitä kohosi halkeamasta pää ja hartiat: näkyviin tuli tavattoman laiha ja kulmikas seleniita, muuan monimutkainen kapine käsissään.
Minä huomasin, kuinka peräti pätemätön Cavor on nyt tapahtuvaan taisteluun. Hetken aikaa epäröityäni minä hyppäsin hänen peräänsä seleniitaa kohti, joka parhaillaan tähtäsi minuun peräti kummallisella tavalla: ase vatsaa vasten. Minä heiluttamaan kankiani ja huutamaan, saadakseni hänen tähtäämisensä harhaan… Tup! pani samassa. Ase ei ollutkaan pyssy, vaan jonkinlainen jousi, jonka nuoli osui minuun kesken hyppäystäni.
Minen kaatunut, vaan putosin maahan. — Ellei minuun olisi sattunut, niin olisin tullut maahan hiukkaa myöhemmin.
— Minusta tuntui kuin jotain olisi minuun käynyt ja jälleen luiskahtanut pois. Tapasin vasemmalla kädellä hartioitani ja huomasin jonkunlaisen keihään istuvan siinä. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä olin jo kohdalla ja iskin turalla seleniitaa vasten kalloa. Hän lyyhähti, murtui ja menehtyi siihen paikkaan, pää mäsänä kuin rikkilyöty muna.
Minä laskin toisen kangen maahan, nykäsin keihään hartiastani ja rupesin pistelemään sillä pimeässä ristikon läpi. Joka iskusta kuului sihinää ja piipitystä. Lopuksi minä viskasin keihään kaikesta voimastani ristikosta alas pimeyteen, hyppäsin sitten ylös, sieppasin kangen ja ryntäsin luolassa olevaa laumaa vastaan.
— Bedford! Bedford! — huusi Cavor, kiitäessäni hänen ohitsensa.
Tuntuu niinkuin vieläkin kuulisin hänen astuvan perässäni.
Ponnistus, hyppäys… tupsis, ponnistus, hyppäys… Joka harppaus näkyi kestävän koko iäisyyden, ja joka harppaukselta luolakin laajeni ja seleniitain lauma kasvamistaan kasvoi. Ensi alussa ne näkyivät juosta puikeltavan ympäri kuin muurahaiset häirityssä keossa, pari kappaletta tuli kirveitään heiluttaen minua vastaan, toiset syöksivät runkojen välisiin käytäviin, ja sitten tuli taas toisia, keihäät kädessä, ja sitten taas, yhä uusia. Peräti omituista tuo näky vaan oli: pelkkiä piiloon puikahtelevia käsiä ja jalkoja. Luolan perällä oli pimeä. Hiuh! Jotain lensi minun pääni ylitse. Hiuh! pani taas kesken minun ilmahyppyäni, ja minä näin keihään osuvan erääsen runkoon vasemmallani ja jäävän siihen väräjämään. Parahiksi alas päästyäni, toinen keihäs sattui maahan minun edessäni, ja samalla kuulin kaukaa tup! niinkuin heidän joutsensa panevat lauetessaan. Ja taas hiuh! hiuh! Jonkun aikaa tuo oli oikein kamalaa, Nuohan oli yhteislaukauksia…