Minä tähtäsin kädelläni ristikon aukkoa kohti. Nyt erotti jo aivan selvään halkeamassa nousevien seleniitain hiljaista sihinää, kätten läiskäyksiä kalliota vasten ja senjälkeen irtaantuvan tomun rapinaa.
Sitten huomasin, että jotain liikkuu pimeässä ristikon takana, mutta mitä se oli, sitä en voinut erottaa. Se näkyi pysähtyvän tuokioksi ja sitten — räiskis! Minä olin kavahtanut pystyyn ja hurjasti huitaissut, torjuakseni jotain, joka oli välkähtänyt minua kohti. Se oli keihään terävä kärki. Olen sittemmin tullut siihen päätökseen, että keihäs oli liian pitkä, kääntyäkseen tuossa kapeassa halkeamassa niin paljon, että olisi osunut minuun. Oli miten oli, se sujahti kuin mikä käärmeenkieli ristikon läpi, ei sattunut, ponnahti takaisin ja välkähti toistamiseen. Mutta tällä toisella kertaa minä sieppasin sen kiinni. Tällä välin oli kumminkin jo toinenkin keihäs singahtanut minua kohti, osumatta sekään.
Minä kiljaisin riemusta, tuntiessani, että seleniita, pidettyään ensin vastaan, oli päästänyt keihään käsistään, jonka jälkeen minä rupesin sillä pimeässä umpimähkään sohimaan ristikon lävitse alaspäin. Cavor oli siepannut toisen keihään käteensä ja heilutti sitä nyt minun vieressäni, tokaisten päättömästi milloin mihinkin suuntaan. Kilkis, kalkis! kuului äkkiä ristikon kautta… kirves singahti ilmassa ja kolahti kalliota vasten meidän takanamme, muistuttaen minulle teurastajain ja vasikan runkojen olemassa-oloa luolassa.
Minä käännyin taakseni. Sieltäkös tuli meitä kohti, kirveitään heilutellen, lyhytkasvuisia, lihavia, pitkäkätisiä lurjuksia, niin peräti toisenlaisia kuin ne, joita tähän asti olimme nähneet. Jos ei heillä todellakaan jo ennen ollut tietoa meistä, niin uskomattoman nopeasti he nyt olivat käsittäneet asiain tilan. Minä katselin heitä hetkisen, keihäs kädessä.
— Vartioikaa ristikkoa! — kiljasin minä Cavorille, päästin sitten ankaran huudon, heitä pelottaakseni, ja hyökkäsin heitä vastaan. Kaksi heistä heitti kirveensä minua kohti, vaikka turhaan; muut pakenivat, jonka jälkeen nämä kaksikin läksivät takaisin luolaan, nyrkit sojossa ja päät kumarassa. En ole ihmisten ikinä nähnyt juoksevan sillä tapaa!
Pian huomasin, ettei minulle keihäästä suurtakaan apua ole, se kun oli kovin ohut ja hauras. Se kelpasi vain heittoaseeksi, mutta oli liian pitkä uudestaan käytettäväksi. Ja niinpä minä karkoitin seleniitat vain ensimmäiselle rungolle asti, pysähdyin siinä ja sieppasin käteeni yhden siinä olevista kangista.
Se tuntui lohdullisen raskaalta. Tällähän, arvelin, lyö heitä kumoon vaikka kuinka monta. Heitin keihään pois ja otin toiseenkin käteen kangen. Heilutettuani näitä uhkaavasti niitä seleniitoja kohti, jotka kaukana luolan perällä olivat pysähtyneet pienenä ryhmänä, minä palasin katsomaan, kuinka Cavorin on laita.
Hän juoksi ristikon edessä puoleen ja toiseen, yhä vieläkin uhkaavasti sohien taittuneella keihäällään. Se oli oikein. Sillä tavoin seleniitat tuolla halkeamassa ainakin jonkun aikaa pysyvät asemillaan. Katsahdin jälleen luolaan. Mitä ihmettä ja kummaa meidän pitää nyt tehdä?
Me olimme nyt jo jonkinlaisessa saarroksessa. Teurastajat tuolla luolan perällä olivat kyllä hämmästyksissään, säikäyksissäänkin kaiketi, eikä heillä ollut muita aseitakaan kuin nuo pienet kirveet. Ja sinnehän meillä tie piti, jos mieli pelastua. Nuo pyylevät olennot — paljoa pienemmät ja paksummat kuin ennen näkemämme paimenet — olivat hajallaan pitkin rinnettä, ilmeisestikin neuvottomina. Minulla oli samallainen siveellinen etu nyt puolellani kuin sonnilla, joka kujassa teutoo. Mutta tuosta kaikesta huolimatta heitä näkyi olevan hirmuisen paljon, ties kuinka suuret laumat. Ja noilla tuolla halkeamassa on varmaankin peiakkaan pitkiä keihäitä. Ja mitä kaikkia yllätyksiä heillä lieneekään… Tonttu vieköön! Jos tässä hyökkää luolaan, silloin nuo tuolta halkeamasta pääsevät ahdistamaan takaapäin, ja ellei hyökkää, silloin nuo kääpiön pahukset kaiketikin saavat lisävoimia. Ties taivas, mitä kaikkia hirvittäviä sota-aseita, tykkejä ja pommeja ja maa-torpedoja ja sen semmoisia lieneekään tuolla tuntemattomalla, jalkaimme alaisella maailmalla, tuolla laajemmalla maailmalla, jonka päällimmäisen hipiän vain olemme puhkaisseet! Ja kaikki tuo sitten tuodaan meille tuhoksi ja turmioksi… Nyt oli selvä, ettei meidän auta muu kun käydä hyökkäämään! Ja yhä selvemmäksi se kävi, kun luolan puolelta alkoi vilkkua yhä useampia sääriä: uusia seleniita-laumoja oli rientämässä meitä kohti.
— Bedford! — huusi Cavor ja katso! hän oli puolitiessä minun ja ristikon välillä.