Minä lyyhistyin alemmas ja käännyin hänen puoleensa. Mainio ajatus iski mieleeni.
— Ellei noita runkoja ole laskettu tänne kranoilla, — sanoin minä, — niin ollaanpa lähempänä kuun pintaa kuin luulinkaan.
— Kuinka niin?
— Eihän kuunvasikat juokse, ja siivettömiä ne myöskin ovat.
Hän kurkisti jälleen laidan yli luolaan.
— Minua kummastuttaa… — arveli hän. — Emmekä me lopulti ole kovin kauas pinnalta joutuneetkaan…
Kesken hänen puhettansa minä tartuin häntä käsivarteen: olin kuullut jotain melua kallionhalkeamasta meidän allamme.
Me pyörähdimme ja olimme hiljaa kuin haudassa, vireillä kaikki aistit. Hetkisen kuluttua minä olin varma siitä, että jotain nousee halkeamaa myöten ylös. Verkkaan ja aivan kuulumattomasti tartuin silloin lujasti kahleisini, odotellen, ilmaantuuko sieltä ketä.
— Vilkaskaas vielä kerran noihin kirvesniekkoihin tuolla, — kuiskasin minä.
— Sielläpäin kaikki hyvin, — ilmoitti Cavor.