Oltiin ääneti jonkun aikaa, kumpikin omissa mietteissään.
Suih, suih, suih pani taas, ja varjot liikkumaan jälleen puoleen ja toiseen.
Minä tarkastelin ristikkoa.
— Heikkoa tekoa, — sanoin minä. — Pari tankoa sopisi vääntää syrjään ja sitten kömpiä ulos.
Haasteltuamme hetken aikaa minkä mitäkin, minä tartuin molemmin käsin yhteen tankoon, painoin jalkani kallioseinää vasten, kunnes ne tulivat melkein pääni tasalle ja ponnistin ristikkoa vasten. Se taipui niin herkästi, että olin vähällä kaatua kumoon. Pyörähdin ympäri ja väänsin viereisen tangon päinvastaiseen suuntaan, otin sitten hohtavan sienen taskustani ja valaisin sillä aukkoa.
— Älkää nyt vaan hätiköikö, — kuiskasi Cavor, pujotteleidessani väännettyjen tankojen lävitse. Ristikon toiselle puolelle päästyäni, näin vilaukselta muutamia toimessaan häärääviä olentoja, mutta kyyristyin samassa notkon äyrään suojaan, niin ett'eivät minua huomanneet, ja viittasin Cavorille, joka oli tälle puolelle ponnisteleimassa hänkin. Nyt olimme rinnatusten notkon äyräällä, kurkistellen laidan yli luolaan ja siinä olijoihin.
Luola oli suurempi kuin ensi silmäykseltä näyttikään. Me katselimme sitä nyt kaltevan pohjan alimmaisesta syrjästä. Se laajeni meistä päin yhä avarammaksi. Laki laski tuonnempana yhä matalammas ja kätki meiltä kokonaan luolan peräosan. Jättiläismäisiä esineitä, jättiläismäisiä, vaaleita runkoja siinä seisoi pitkässä rivissä niin kauas kuin silmä kantoi tuonne kaameaan kaukaisuuteen, ja näitten runkojen ääressä seleniitat paraikaa hääräilivät. Ensi alussa nuo rungot näyttivät suunnattomilta lieriöiltä, ties mitä sisässä, mutta sitten erotin niissä meitä kohti käännetyt päät, silmättömät ja nahattomat, niinkuin lampaanpäät teurastajan pihalla: ne olivat kuin olivatkin kuunvasikkain runkoja, joita nyt avattiin siihen tapaan kuin arvatenkin valaanpyytäjät avaavat laivaan kytkettyä valaskalaa… He leikkelivät lihoja viipaleiksi, ja muutamista rungoista tuolla kauempana näkyivät jo kylkiluut paljaina. Heidän kirveillensä iskut ne saivat aikaan tuon suih, suih. Jonkun matkan päässä oli kaabelirattaiden tapainen laitos, joka, täynnään irtonaisia lihakimpaleita, vieri pitkin luolan loivaa rinnettä. Tuosta loppumattomasta rivistä runkoja, ruokavaroiksi tietystikin aiotuita, me saimme käsityksen täkäläisen maailman suunnattoman suuresta väkiluvusta, käsityksen, jonka valtavuudelle voi vetää vertoja ainoastaan meidän ensimmäiset näkemämme tuolla alhaalla kuun uumenissa.
Ensi alussa seleniitat näkyivät minun mielestäni seisovan telineille asetetuilla lankuilla [En muista nähneeni kuussa mitään esinettä puusta. Ovet, pöydät, kaikki, mikä maan päällä vastaa puusepän teoksia, oli tehty metallista, enimmäkseen kullasta, luullakseni, joka ennen muita metalleja tarjoutuu käytettäväksi, se kun on sitkeätä, kestävää ja helppoa käsitellä.], mutta sitten huomasin lankkujen, telineitten ja kirveitten olevan aivan yhtä lyijynkarvaisia kuin minun kahleenikin, ennenkuin valkoinen valo pääsi niihin paistamaan. Tanterella oli koko joukko lujannäköisiä kankia, joilla nähtävästikin oli kuunvasikkain runkoja käännetty kyljeltä toiselle. Ne olivat noin kuuden jalan pituisia, mukavilla rivoilla varustettuja — sangen hauskan näköisiä aseita. Koko paikka sai valonsa kolmesta poikkipuolin juoksevasta sinivalokourusta.
Me viruimme kauan aikaa, ääneti katsellen kaikkia näitä esineitä.
— No niin? — virkkoi Cavor nyt.