Luolassa oli epäilemättä joitakuita seleniitoja, kenties hyvin paljonkin, sillä meille asti kuului heidän haastelunsa sihinää ja samoin hiljaista kapsetta, jonka arvasin tulevan heidän astunnastaan. Samoin uudistui yhä säännöllisiä suhauksia: suih, suih, suih; se oli kuin veitsen tai lapion iskemistä johonkin pehmeään. Sitten kuului kuin olisi kahleita kalisteltu; sen jälkeen seurasi vingahtelemista ja jymyä, niinkuin olisi rattailla ajettu kumisevaa pohjaa myöten, ja sitten taas suih, suih, suih. Varjot kertoivat noitten olentojen liikkuvan nopeasti ja määränperäisesti, sopusoinnussa tuon suhinan kanssa, ja pysähtyvän samassa kuin äänikin lakkasi.
Me asetuimme ihan lähelle toisiamme ja haastelimme aivan hiljaisin kuiskauksin.
— Ne ovat toimessa, — sanoin minä, — jossain toimessa.
— Niin ovat.
— Ei ne meitä hae; ei ne meitä ajattelekaan.
— Tokkopa meistä vielä mitään tiennevätkään.
— Nuo toiset tuolla alhaalla ovat kyllä ajossa. Mitähän, jos täällä äkkiä astuttais näkyviin…
Me katsahdimme toisiimme.
— Niin, — virkkoi Cavor, — sitten kenties pääsis pakinoille heidän kanssaan.
— Ei maar, — sanoin, — ei tässä tilassa.