Mutta äkkiä minä kavahdin pystyyn.
— Taivaat, Cavor! — huudahdin minä. — Nyt ne näkee ne sienet, joita minä olen heittänyt alas! Nyt ne…
Lause jäi minulta kesken. Minä pyörähdin ja hyppäsin sienten latvain yli onkalon ylimmäiseen päähän. Siellä näin halkeaman nousevan ylöspäin ja kapeana kouruna kohoavan synkkään pimeyteen. Olin juuri ryhtymässä kiipeämään, mutta käännyin takaisin.
— Mitäs nyt? — kysäisi Cavor.
— Astukaa te eteenpäin vain! — sanoin minä, menin hiukan takaisin päin ja nykäsin maasta kaksi hohtavaa sientä. Toisen pistin flanellipuseroni rintataskuun, niin että näkisin sen valossa kiivetä, ja toisen annoin Cavorille. Seleniitain melu kuului jo läheltä halkeaman suuta. Lienee heistä sentään kiipeäminen näyttänyt vaikealta, vai lienevätkö epäröineet nousta siihen, peljäten meidän kukaties tekevän vastarintaa. Oli miten oli, se lohduttava tieto meidät ainakin valtasi, että meissä, toisen planetan lapsissa, on enemmän lihasvoimia. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä jo olin huikein voimin kiipemässä ylös, oppainani Cavorin siniseltä hohtavat kantapäät.
XVII.
Taistelu teurastajain luolassa.
En tiedä, kuinka kauan lienemme kiivenneetkään, ennenkuin se ristikkoaita tuli vastaan. Saattaa olla, että olimme nousseet vain pari-kolmesataa askelta, mutta silloin minusta tuntui, kuin tuota kapuamista ja tarttuilemista ja hyppimistä ja pujotteleimista olisi kestänyt mailin verran, jopa enemmänkin, suoraan ylöspäin. Milloin vain noita hetkiä muistelen, olen yhä vielä kuulevinani meidän kultakahleittemme kilkauksia joka askeleelta. Ennen pitkää olivat minulla nilkat ja polvet niljellä ja poskessa kuhmu. Jonkun ajan perästä meidän ponnistustemme rajuus alkoi asettua; nyt liikuttiin järkevämmin ja varovammin. Takaa-ajavain seleniitain pauhua ei kuulunut enää ensinkään. Näytti siltä kuin he eivät lainkaan olisi seuranneet meidän jälkiämme, vaikka minun viskomani sienikasan olisi kyllä pitänyt juoruta heille meidän matkamme suunnasta. Välisti kouru kävi niinkin kapeaksi, että oli vaikea työntäytyä siitä läpi; vuoroin se taas laajeni suuriksi luoliksi, joitten nyppylämäiset seinät olivat täpötäynnään piikkipäisiä kiteitä tai pyöryläisiä, hohtavia sienikyhmyjä. Toisin ajoin se kulki kierteissä, väliin melkein vaakasuoraa suuntaa. Myötäänsä kuului puolelta ja toiselta veden tipauksia tai lirinää. Kerran tai pari tuntui meistä, ikäänkuin eläviä olentoja olisi kavahdellut jonkun matkan päässä. Millaisia ne olivat, sitä emme milloinkaan saaneet nähdä. Mahdollista kyllä, että ne, mikäli minä ymmärrän, olivat myrkyllisiä eläimiä, mutta mitään pahaa ne eivät meille tehneet, ja mehän olimme nyt yleensäkin sellaisessa mielentilassa, jossa muutama aavemainen, mateleva olento enemmän tai vähemmän ei merkitse yhtään mitään. Ja vihdoin alkoi kaukana edestäpäin jälleen hohtaa tuttua, sinertävää valoa. Jonkun ajan perästä näimme sen tulevan erään ristikon lävitse, joka salpasi meiltä tien.
Kumpainenkin kuiskasi hiljaa toiselleen tämän näkemänsä, ja siitä pitäin ruvettiin entistä varovammin kapuamaan ylöspäin. Jopa päästiin ristikon juurelle. Minä painoin kasvoni sen tankoja vasten ja näin vähäisen osan sen takana olevaa luolaa. Se oli ilmeisesti hyvinkin avara aukio, jossa epäilemättäkin virtasi kouruissa samaa sinistä valoa, jonka olimme nähneet lähtevän jättiläismäisistä koneista. Ja sillä välin myötäänsä tipahteli vettä tankojen välitse läheltä kasvojani.
Ensi työkseni koetin tietysti saada nähdä, mitä tuon luolan pohjalla on, mutta turhaan, ristikko kun sijaitsi notkossa. Huomiomme kiintyi sen sijaan erillaisiin, sieltäpäin kuuluviin ääniin, ja äkkiä huomasin useampia varjoja, jotka liikehtivät luolan laessa.