— Mutta sittenkin, — puhui Cavor, — vaikk'emme palloa löytäiskään, on meillä yksi mahdollisuus. Vaikkapa yökin meidät saavuttais. Mennään alas ja tapellaan.
Minä katselin ympärilleni tutkivin silmin. Äskeinen suunnaton kasvullisuus oli lakastunut ja sen kautta maiseman asu kokonaan muuttunut. Korkealta harjanteelta, jossa nyt istuttiin, avautui laaja näköala kraaterille: kaikki oli siellä kuihtunutta ja kuivaa; kuun iltapäivän myöhäinen syksy oli tullut. Mustuneita rinteitä ja ketoja, karjan laidunmaita kaikkialla; kauempana lekotteli täydessä auringonpaisteessa lauma unisia kuunvasikoita hajanaisin ryhmin, musta varjotäplä itsekunkin vieressä. Mutta seleniitoista ei merkkiäkään. Lienevätkö paenneet, meidän tultuamme ulos päivänvaloon, vai lieneekö heillä tapana vetäytyä sisäosiin, ajettuaan karjansa laitumelle, — kukapa sen osasi sanoa? Edellinen mahdollisuus oli luultavinta.
— Jos olis pistää tuli maahan ja päästää kulo kulkemaan, — virkoin minä, — niin kukaties pallo löytyis.
Cavor ei ollut kuulevinaankaan. Varjostaen kädellä silmiään, hän tarkasteli tähtiä, jotka runsaslukuisina tuikkivat taivaalla, vaikka olikin täysi päivä.
— Kuinka kauan luulette meidän olleen täällä? — kysyi hän sitten.
— Missä niin?
— Kuussa.
— Kaksi maallista päivää kenties.
— Luultavammin kokonaista kymmenen. Aurinko on nähkääs jo kulkenut korkeimman kohtansa ohitse ja alkaa laskeutua länteen. Neljän päivän perästä, kenties pikemminkin, tulee yö.
— Mutta mehän olemme syöneet yhden ainoan kerran!