— Kyllä minä sen tiedän. Ja… Mutta tuollahan on tähdet!
— Mutta mitenkäs aika tuntuu toiselta tällaisella pienemmällä planetalla?
— En tiedä, mutta niin se vaan on.
— Mitenkäs sitä aikaa sitten täällä lasketaan?
— Nälkä… väsymys… se on täällä erillaista. Kaikki on erillaista… kaikkityyni. Minusta tuntuu kuin siitä hetkestä saakka, jolloin pallosta nousimme, olisi ollut kysymys vaan tunneista… pitkistä tunneista vain.
— Kymmenen päivää! — arvelin minä, — ja senjälkeen… — Minä katsahdin aurinkoon: se oli jo puolitiessä zenitin ja äärimmäisen lännen välillä. — Neljä päivää!… Cavor! Mitäs me tässä istutaan ja uneksitaan? Joko ryhdytään toimiin, vai?
Minä nousin.
— Meidän täytyy — jatkoin minä — määrätä itsellemme joku kiinteä kohta. Nostetaan lippu tai nenäliina tai jotain sellaista, jaetaan alue pienempiin ruutuihin ja pengotaan ne yksi erältään.
Hän seisoi vieressäni.
— Niin kyllä, — sanoi hän. — Ei tässä muu auta kuin lähteä etsimään palloa. Muuta keinoa ei ole. Tottahan se löytyy… tottahan vainenkin löytyy… Ja ellei…