— Niin katsellaan ja tähystellään edelleen.
Hän silmäili puoleen ja toiseen, vilkasi taivaalle ja viluasi tunneliin, ja hämmästytti minua sitten äkillisellä, maltittomalla liikkeellä.
— Voi sentään! — lausui hän. — Kuinka mielettömiä me olemme olleet! Joutua tällaiseen tilaan! Aatelkaas, kuinka toisin olisi saattanut olla, ja mitä kaikkea olisimme saattaneet tehdä!
— Onhan se mahdollista vielä nytkin.
— Nyt se on myöhäistä. Tässä jalkaimme alla on kokonainen maailma. Aatelkaas, mitä kaikkea siinä saattaa olla! Aatelkaas noita koneita, jotka näimme, tuota kantta, tuota kaivosta! Ne olivat vain ulommaisia asioita, pinnalla, ja nuo olennot, jotka kohtasimme ja joitten kanssa tappelimme, ne olivat vain typeriä talonpoikia, rajakansaa, moukkia, puoleksi raavasmaista rahvasta. Mutta alhaalla! Luola luolan vieressä, tunneleita, rakennuksia, teitä… Mitä alemmas siellä tulee, sitä avarampia täytyy aueta aloja, yhä väkirikkaampia seutuja. Aivan varmaan. Ja syvimmällä sitten meri siellä huuhtelee kuun sisimmäistä sydäntä. Aatelkaas sen mustemaisia vesiä, niukassa valossa… jos heidän silmänsä ylipäänsä valoa kaipaavatkaan! Aatelkaas pauhaavia lisävirtoja, joita syöksee heidän kanavistaan, merta raviten! Aatelkaas pauhaavaa ja kiehuvaa vuosta ja luodetta! Kenties laivoja sen pinnalla purjehtii, kenties siellä on uljaita kaupunkeja ja ristiin rastiin kulkevia maanteitä… kenties järjestystä ja älyä enemmän kuin ihmisissä maan päällä. Ja me kenties kuolemme tähän ulkokuorelle, milloinkaan näkemättä niitä maanmahtavia, — joita siellä täytyy olla, ja jotka kaikkea tätä hallitsevat ja vallitsevat! Mahdollista on, että me jähmetymme tänne ja kuolemme, ja ilma meidän päällämme jähmettyy ja sulaa jälleen ja — sitten! Sitten he löytävät meidät, näkevät meidän kangistuneet ja äänettömät ruumiimme, ja löytävät pallon, jota me emme löytäneet, ja silloin he, mutta liian myöhään, käsittävät, kuinka paljon ajatuksen ponnistusta ja vaivaa on mennyt hukkaan!
Hänen äänensä oli koko tämän puheen aikana kuulunut kaukaiselta ja heikolta, niinkuin olisi puhunut telefonin kautta.
— Entäs pimeys? — virkoin minä.
— Kyllä siitä selvittäis.
— Miten?
— En tiedä. Mistä minä tiedän? Saattaisihan ottaa tulisoihdun mukaansa tai lampun… Nuo toiset… ne käsittäisivät varmaankin.