Hän katsahti minuun naurahtaen.
— Mutta eipä huolista hoivaa! — virkkoi hän. — Hyvin vähän on meillä mahdollisuutta pallon löytämiseen, ja alhaalla tuolla kiehuu ja kihisee. Jos me toivomme pääsevämme täältä pois, niin se on tuota ihmisessä niin tavallista toivomista viimeiseen hengenvetoon asti. Nyt se kova aika vasta alkaa. Me olemme tehneet näille kuun asukkaille väkivaltaa, osoittaneet, millaisia me oikeastaan olemme, ja nyt on meillä enteet yhtä hyvät kuin tiikerillä, joka on päässyt irti ja tappanut Hyde Parkissa ihmisiä. Tieto meistä se kulkee nyt kuilusta kuiluun, alemmas ja alemmas, hamaan keskustaan asti… Ei sitä järkevää olentoa, joka sallisi meidän viedä pallomme takaisin maahan, nähtyään meistä niin paljon kuin nämä täällä ovat nähneet.
— Ei asia sillä parane, että tässä istua kykitään, — sanoin minä.
Me seisoimme rinnatusten.
— Nyt — lausui hän, — nyt tästä lähdetään eri haaroille. Me sidomme nenäliinan jonkun korkean törröttävän piikin nenään, ja sen keskipisteen ympärillä me sitten liikumme. Te lähdette länteen ja kuljette puoliympyrässä edes takaisin auringon laskua kohti, ensin niin, että varjo on oikeallanne, kunnes se on suorassa kulmassa nenäliinan kanssa ja vihdoin vasemmallanne. Minä liikun samalla tapaa itää kohti. Meidän täytyy tutkia jok'ainoa notkelma, jokikinen kallioryhmä. Jos seleniitoja näkyy, vetäymme piiloon niin hyvin kuin laatuun käy. Jos janottaa, niin pistetään lunta suuhun, ja jos nälkä rupeaa vaivaamaan, niin tapetaan kuunvasikka ja syödään lihaa raakana. Täten kulkee kumpikin omia teitään.
— Entäs kun toinen tai toinen löytää pallon?
— Tulkoon viirin luo ja antakoon sillä merkin toiselle.
— Mutta ellei kumpikaan…?
Cavor katsahti aurinkoon.
— Niin etsitään edelleen, — sanoi hän, — kunnes yö ja kylmä meidät saavuttaa.