— Mitähän, jos seleniitat olisivat löytäneet pallon ja piilottaneet sen?
Hän kohautti olkapäitään.
— Tahi jos tulevat ajamaan meitä takaa?
Hän ei vastannut.
— Parasta olisi, kun ottaisitte kangen käteenne, — sanoin minä.
Hän puisteli päätään, tähystellen kauas erämaahan.
Tuokion aikaa hän viipyi vielä ja katsahti sitten minuun arasti, epäröiden.
— Näkemiin! — virkkoi hän viimein.
Tuntui äkkiä niin omituiselta. Tulin ajatelleeksi, kuinka paljon me sentään olimme täällä suututtaneet toisiamme, minä varsinkin häntä.
— Tonttu vieköön! — arvelin itsekseni, — olis tässä saattanut tehdä parempaakin.