Ajatukseni alkoivat käydä epämääräisiksi, sameiksi; ne eivät enää kulkeneet määrättyä suuntaa. En ollut tuntenut painostusta enkä uupumusta — lieneekö kenenkään käynyt kuussa koskaan niin? — mutta luulenpa olleeni peräti väsyksissä. Oli miten oli — minä nukahdin.
Uni rauhoitti minua kaiketikin suurissa määrin, ja koko makuu-ajan aurinko oli laskeunut yhä alemmas ja helle helpottanut. Minä heräsin äkkiä johonkin kaukaiseen huutoon ja tunsin pystyväni toimimaan taas. Hieroin silmiäni ja oikaisin jäseniäni. Nousin ylös — hiukan kankealta ruumis tuntui — ja läksin kanki kummallakin olalla, jälleen tästä kultasuonisten kallioitten syvänteestä ulos palloa etsimään.
Aurinko oli jo koko lailla entistänsä alemmalla, ilmakin paljoa viileämpi. Arvatenkin olin nukkunut verraten kauan. Läntisten kallioitten kohdalla olin huomaavinani hienoa, sinervää utua. Hyppäsin pienelle kallion lohkareelle ja tähystelin kraateria. Ei näkynyt missään kuunvasikoita eikä seleniitojakaan. Ei näkynyt Cavoriakaan missään. Nenäliina se vain välkkyi tiheikön latvoilla. Silmäsin ympärilleni ja hyppäsin lähimpään sopivimpaan pysäyskohtaan.
Minä tein puoliympyrän suuntaisen kierroksen ja palasin takaisin yhä suuremmassa kaaressa. Väsyttävää ja toivotonta työtä. Ilma oli tuntuvasti kylmempää, ja läntisten kallioitten luoma varjo mielestäni laajempi kuin ennen. Pysähtelin aika ajoin tähystelemään, mutta Cavorista ei merkkiäkään, enempää kuin seleniitoistakaan. Kuunvasikoita ei näkynyt enää niitäkään — ne oli arvatenkin ajettu sisäosiin takaisin. — Rupesin yhä enemmän kaipaamaan Cavoria. Päivän hehkuva pyörä oli nyt laskenut niin alas, että tuskin enää oli läpimittansakaan matkassa taivaanrannasta.
Minua ahdisti se ajatus, että seleniitat piakkoin sulkevat kaikki aukkonsa ja venttilinsä, jättäen meidät kuun yön armottomiin kouriin. Jo oli mielestäni aika Cavorin kiiruimmiten jättää etsinnät sikseen ja käydä kanssani neuvotteluille. Meidän täytyy piammiten ratkaista, minne mennä. Pallo on jäänyt löytämättä, ei ole enää aikaa etsiä sitä, ja kun kerran kaikki pääsypaikat on suljettu, silloin meidän hukka perii. Avaruuden musta yö laskee päällemme, tuo tyhjyyden pimeys, joka on vain absoluutista kuolemaa. Minua hirvitti ajatellessani sen lähenemistä. Meidän täytyy mennä kuun sisäosiin takaisin, vaikkapa löisivät meidät siellä kuolijaiksi. Olin näkevinäni, kuinka kaksi ihmistä, me kaksi, kuolijaiksi paleltumaisillaan, viimeisillä voimillaan vielä jyskyttävät suuren onkalon kantta… Tuntui niin kamalalta.
En ajatellut enää lainkaan palloa. Ajattelin vain, kuinka löytäisin Cavorin. Olin jo puoleksi taipuvainen kernaammin menemään yksinäni kuun sisään kuin etsiskelemään häntä, kunnes kaikki jo on liian myöhäistä. Olin juuri lähtemäisilläni astumaan takaisin nenäliinaa kohti, kun äkkiä…
Huomasin pallon!
Pallo se oikeastaan löysi minut enkä minä sitä. Se oli paljoa loitompana lännessä kuin olin osannut arvatakaan. Laskevan auringon vinot säteet olivat heiastuneet sen lasipinnalta ja häikäisevällä välkäyksellä ilmiantaneet sen piilopaikan. Ensi iskuun luulin tuota uudeksi salajuoneksi seleniitain puolelta meitä vastaan, mutta pian ymmärsin asian oikean laidan.
Minä kohotin käteni, päästin kaamean huudon ja läksin pitkin harppauksin palloa kohti. Yhden harppauksen olin kiireissäni laskenut väärin ja putosin syvään kuoppaan, jossa loukkasin nilkkani. Siitä pitäin kompastelin melkein joka hyppäykseltä. Minä olin nyt omituisessa hysterillisessä kiihkotilassa, vavisten joka jäsenessäni. Olin aivan hengästynyt jo kauan ennen kuin pääsin sen luokse. Ainakin kolme kertaa minun täytyi pysähtyä ja puristaa kylkiäni, ja hiki se valui pitkin kasvoja, vaikka ohutta olikin ilma.
En ajatellut mitään muuta kuin palloa, kunnes pääsin sen ääreen. En enää muistanut huolehtia siitäkään, missä muka Cavor nyt lienee. Viimeisellä hyppäyksellä törmäsin käsin pallon lasia vasten. Ja siinä minä nyt loioin, huohottaen ja turhaan koettaen huutaa: "Cavor! Pallo on täällä!" Hiukan toinnuttuani, minä kurkistin paksun lasiseinän läpi: esineet sen sisässä näkyivät olevan epäjärjestyksessä. Kumarruin lähemmäksi tarkastelemaan. Sitten vasta yritin astua sisään. Palloa piti kallistaa hiukan toiselle laidalle, saadakseni pääni kulkuaukosta sisäpuolelle. Aukon kansi oli pallossa, kaikki muutkin esineet olivat ehjänä ja kunnossa. Siinä se nyt oli, sellaisena kuin olimme sen jättäneet, astuessamme ulos lumeen. Jonkun aikaa minä uudestaan ja taas uudestaan tarkastelin pallon kalustoa. Huomasin koko ruumiini vapisevan. Kuinka hyvältä tuntuikaan jälleen nähdä tätä pimeä sisustaa! En osaa sanoakaan, kuinka hyvältä.