Kiipesin sisään ja istahdin. Katsahdin lasin läpi kuun maailmaan, ja minua hirvitti. Laskin sitten kultakankeni tavaramyttyjen päälle ja hain itselleni hiukan syötävää, en siitä syystä, että olisi ollut nälkä, vaan siksi, että sitä oli käsillä. Senjälkeen muistin, että nyt on aika astua ulos ja antaa merkki Cavorille. Mutta enpä heti vielä lähtenytkään antamaan Cavorille merkkiä. Tuntui kuin mikä vielä pitelisi täällä…
Nythän on kaikki kohdallaan. On meillä vielä aikaa ottaa mukaan suuremmatkin määrät tuota taikaperäistä kiveä, joka omistajallensa antaa vallan ihmisten yli. Tuolla ulkona, ihan lähellä, on kultaa yltäkyllin, kourin koottavaa, ja vaikka sitä panisi pallon puolilleen, niin yhtä hyvin se kulkisi kuin tyhjinäänkin. Nyt meidän sopii lähteä takaisin, oman itsemme herroina ja maailman herroina, ja sitten…
Nousin vihdoin ja pakotin itseni lähtemään pallosta. Ulos tultuani minä säpsähdin, sillä illan ilma oli jo käynyt sangen kylmäksi. Minä seisoin notkelmassa, tähystellen puoleen ja toiseen. Tarkasti katselin ympärillä olevia pensaita, ennenkuin hyppäsin lähimmälle kalliolle, ja sitten tuli harppaus sama kuin minun ensimmäinenkin harppaukseni kuussa. Tällä kertaa vain tein sen ilman vähintäkään ponnistusta.
Kasvaminen ja lakastuminen olivat nopeasti seuranneet toisiansa. Näky kallioilla päin oli muuttunut, mutta yhä vieläkin erotti sen rinteen, missä siemenet olivat ruvenneet elämään, ja sen kalliontörmän, josta ensi kertaa olimme katselleet kraateria. Mutta kolmekymmentä jalkaa korkea piikkipensas tuolla rinteellä seisoi nyt kellastuneena ja näivettyneenä, luoden pitkiä varjoja kauas silmän kantamattomiin. Pienet siemenet sen oksain päässä riippuivat kuin rypäleet, ruskeina ja kypsinä. Se oli tehtävänsä tehnyt; hauraana se siinä seisoi, valmiina kaatumaan ja murenemaan jäätyvässä ilmassa, heti kuin yön hetki lyö. Ja nuo jättiläismäiset kaktus-kasvit, joitten olimme nähneet ihan silmissä paisuvan, olivat jo aikaa sitten katkenneet ja hajottaneet itiönsä kaikkiin kuun neljään ilmansuuntaan. Kummallinen kolkkanen maailman avaruutta tämäkin… ihmisten maalle-nousun paikka!
Joskus — näin minä mietin — joskus piirrätän keskelle tätä notkoa kirjoituksen, joka on kertova meidän tulostamme tänne. Ja silloin tulin ajatelleeksi: jos tuo vilkas ja virkeä maailma tuolla sisässä täydelleen tajuaisi tämän hetken tärkeyden — mikä räyhy ja pauhu siinä nousisikaan silloin!
Mutta tällä haavaa tuolla maailmalla tuskin on aavistustakaan tänne-tulomme merkityksestä, sillä jos se sitä aavistaisi, niin jo vainenkin tämä kraateri olisi takaa-ajon temmellystantereena eikä hiljainen kuin kuolema! Katselin ympärilleni, mistä kohden olisi sopivinta Cavorille antaa merkki, ja huomasin sen kallionlohkareen, johon hän ensi kerralla oli tästä hypännyt. Tuolla se loisti päivänpaisteessa yhtä alastomana ja karuna kuin ennenkin. Tuokion aikaa minua epäilytti lähteä niin kauaksi pallosta… mutta sitten minä häpesin mointa epäröimistä ja hyppäsin…
Siitä edullisesta paikasta tarkastelin taas kraateria. Hyvin kaukana tuolla, oman suunnattoman varjoni päässä, heilui pensaitten latvoilla valkoinen nenäliina, näyttäen pieneltä tilkulta. Cavoria ei näkynyt. Tähän aikaan hänen olisi pitänyt lähteä tiedustelemaan minua, sellainenhan meillä oli välipuhe. Mutta eipä miestä kuulunut.
Minä odottelin ja tähystelin, suojelin silmiä kädelläni, joka silmänräpäys toivoen huomaavani hänet. Lienen siinä seisonut hyvinkin kauan. Koetin huutaa, mutta muistin taas ilman olevan täällä kovin ohutta. Astuin epäröivän askeleen palloa kohti. Aikomukseni oli ottaa ulos vaippa ja nostaa se merkiksi, mutta en uskaltanut, sillä yhä vain pelkäsin seleniitoja. Rupesin taas etsiskelemään kraaterista.
Kamala oli se tyhjyyden tunnelma, minkä kraateri nyt minussa synnytti. Hiljaista oli kaikki. Ei ääntä pienintäkään enää seleniitain maailmasta tuolta alhaalta. Hiljaista kuni haudassa. Vieno tuuli vain silloin tällöin huhahti läheisessä pensaassa. Ja se oli niin kylmää, tuo tuulenhenki.
Peiakkaan Cavor!