Minä henkäilin syvään, panin kädet torveksi suun eteen ja huusin
"Cavor!" Se oli kuin kääpiön äännähdys jostain kaukaa.
Vilkasin nenäliinaan, vilkasin taakseni lännen kallion yhä laajenevaan varjoon, vilkasin käteni suojasta aurinkoon. Olin ihan näkevinäni, kuinka se kiirehtii alas taivaanrantaa, kohti.
Nyt täytyy toimia tarmokkaasti, arvelin, jos mieli saada Cavor pelastetuksi. Sieppasin liivit päältäni ja ripustin ne merkiksi pensaan latvaan takanani ja sitten — suoraa päätä nenäliinaa kohti. Sinne oli noin pari mailia, siis parin sadan harppauksen matka. Olen jo kertonut, kuinka kuussa harppaillessa tuntuu kuin leijuisi jonkun aikaa ilmassa. Joka leijauksella minä tähystelin Cavoria. Kummastelin, miksikä mies on mennyt piiloon. Ja joka leijaukselta olin tuntevinani auringon laskeneen yhä alemmas. Ja joka kerta, kuin maahan tömähdin, teki mieleni palata takaisin.
Vielä viimeinen harppaus, niin jo seisoin notkossa nenäliinan alapuolella; askel vielä, niin jo olin käden kantamassa siitä. Nousin sitten seisaalleni ja rupesin penkomaan ympäriltäni, yhä piteneväin varjojen välissä. Kaukana tuolla, loivan rinteen juurella oli sen tunnelin suu, josta olimme nousseet päivänvaloon. Minun pitkä varjoni ulottui sen reunaan, ja ulottui itse tunnelin suuhunkin, koskettaen sitä niinkuin mikä öisen haamun sormi ikään.
Ei merkkiäkään Cavorista, ei äännähdystäkään tässä hiljaisuudessa. Pensaitten huojahtelua vain ja varjojen kasvamista. Rupesi äkkiä taas hirvittämään… Cav… yritin minä, mutta huomasin taas, kuinka tehotonta huuto ohuessa ilmassa on.
Hiljaa kaikki. Kuoleman hiljaisuutta…
Sitten välähti silmissäni jotain… muuan pieni esine, noin viidentoista metrin päässä erään rinteen juurella, murtuneitten ja lakastuneitten oksain päällä. Tunsin sen, enkä sittenkään olisi tahtonut sitä tuntea.
Astuin lähemmäs. Se oli Cavorin pieni krikettilakki. En kajonnut siihen, katsoa tuijottelin siihen vain.
Huomasin sitten, että oksat ylt'ympärillä oli pengottu ja poljettu rikki. Hetkisen epäröityäni astuin eteenpäin ja nostin lakin.
Ja siinä nyt seisoin, Cavorin lakki kourassani, silmäillen rikkipoljetuita korsia ja oksia. Muutamissa niistä näkyi tummia täpliä, joihin en uskaltanut kajota. Kymmenkunnan askeleen päässä tuulenhenki pöyhäytti näkyviin jonkun pienen, liikkuvan, valkoisen esineen.