Se oli palanen kokoonrutistettua paperia. Minä nostin sen ja näin siinä punaisia täpliä. Huomasin siinä sitten hienoja lyijykynän piirtoja. Oikasin sen sileäksi. Siinä näkyi epätasaista, katkonnaista kirjoitusta, joka päättyi koukeroiseen viivaan yli paperin.
Rupesin tavailemaan sitä.
"Olen loukannut polveni. Polvilumpio taitaa olla rikki. En voi juosta enkä ryömiä". Niin se alkoi varsin selvällä käsialalla.
Sitten tuli sekavampaa:
"He ovat jonkun aikaa ajaneet minua takaa, ja nyt on vain"… sitten näkyy olleen kirjoitettuna sana "kysymys", mutta sen yli oli vedetty viiva ja päälle kirjoitettu jotain, josta en saanut selvää… "milloinka he ottavat minut kiinni. He ovat saartaneet minut joka puolelta".
Senjälkeinen kirjoitus oli hyvin hyppelevää. "Minä kuulen heidän liikkeensä", jotain sellaista siinä oli, mutta sitten oli taas aivan mahdoton lukea. Hiukan etempänä jälleen ihan selvästi: "Nämä seleniitat aivan toisellaisia; ne näkyvät johtavan…" sekavia kynänpiirtoja taas.
"Heillä on suurempi pääkallo, paljoa suurempi; ruumis solakampi; raajat hyvin lyhyet. He pitävät hiljaista ääntä; liikkeet ovat määränperäisiä, harkituita…"
"Ja vaikka olen loukannutkin itseni ja virun nyt tässä avutonna, niin heidän ulkomuotonsa se sittenkin herättää minussa toivoa…" Se oli ihan Cavorin tapaista. "He eivät ole ampuneet minua eivätkä koettaneet tehdä… minulle… pahaa. Luulen…"
Ja nyt tuli tuo äkkinäinen kynänveto yli paperin, jonka laidoissa ja selkäpuolessa näkyi — verta!
Ja siinä nyt seisoessani neuvotonna, hämmästyneenä, tämä sanattomaksi tekevä paperi kourassani, tunsin hiljaisen, pehmeän, kylmän kosketuksen kädessäni. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen. Sitten muuan pieni, valkoinen täplä lensi varjon poikki. Se oli hieno lumihiutale, ensimmäinen lumihiutale, yön airut.