Säpsähtäen minä katsahdin ylös. Taivas oli pimennyt melkein mustaksi. Tiheässä väikkyi siinä kylmiä, tirkisteleviä tähtiä, ja yhä uusia ryhmiä ilmaantui näkyviin. Loin silmäni itään: senpuoleinen surkastunut maailma kuulsi synkässä pronssivalossa. Länteen sitten silmäni loin: aurinko, jolta yhä tihenevä utu oli riistänyt jo puolet lämpöä ja loistoa, valaisi viimeisillä säteillään kraaterin reunain ylälaitoja, itse jo katoamaisillaan näkyvistä; mutta mustina, epämuotoisina haamuina kuvastuivat sitä vasten kaikki nuo pensaat ja päällekkäin kasaantuneet, röyhyiset kallioryhmät. Ja tuonne, lännen pimeyden pohjattomaan helmaan, laskeutuu suunnaton usmaseppele. Kylmä viima pani koko kraaterin värähtelemään. Äkkiä tuprahti kokonainen pilvellinen lunta, kietoen minut tuokioksi vaippaansa. Koko maailma ympärilläni synkistyi, tummeni.
Ja sitten kosketti korvaani — ei kovana, eikä läpitunkevana, kuten ensi kerralla, vaan hiljaisena, umpeana — tuo kumu, tuo samainen kumu, joka täällä oli tervehtinyt päivän nousua: bum!… bum!… bum!…
Se kajahteli kraaterin ympärillä. Tuntui kuin se jysähtelisi sitä mukaa kuin suuret tähdet taivaalla tuikahtelevat… päivänpyörän veripunainen yläreuna vajosi vajoamistaan, ja sillä välin yhä tuota bum!… bum!… bum!…
Mitenkä on käynyt Cavorin? Tympeänä minä seisoin yhdessä kohdin koko tuon kumun aikana… Se taukosi vihdoin…
Tunnelin ammoitteleva suu tuolla alhaalla sulkeutui äkkiä, sulkeutui kuin silmä ja katosi näkyvistä.
Nyt olin todellakin ypö yksin.
Minun päälläni, minun ympärilläni, minua lähennellen, yhä lujemmin minua syleillen vallitsi iankaikkisuus, se, mikä ennen alkua ollut on, ja mikä lopun jälkeen on voittoriemuisena pysyvä: tuo ääretön tyhjyys, jossa kaikki valo ja elämä ja olemus on vain hetkellistä, pian sammuvaa lentotähden välkähdystä; kylmyys, äänettömyys, hiljaisuus… ääretön, lopullinen avaruuksien yö.
Tämän yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteen sijaan astui toinen: minusta tuntui kuin joku valtavan voimallinen olemus kumartuisi puoleeni, melkein jo koskettaisi minua.
— Ei! — huusin minä. — Ei! Ei vielä, ei vielä! Odota! Odota! Odota toki!
Minun ääneni paisui parkumiseksi. Minä heitin rutistuneen paperin maahan, kiipesin kallion huipulle, määrätäkseni suunnan, ja läksin sitten, kooten yhteen koko tahtoni lujuuden, rientämään sitä viittaa kohti, jonka olin pystyttänyt, ja joka häämötti tuolla kaukana varjojen ulkoreunassa.