Vielä kymmenkunta metriä. Silmissä alkoi hämärtää.
— Vaivu maahan! — kähisi epätoivo. — Vaivu maahan!
Jo kosketin palloa ja pysähdyin.
— Liian myöhään! — kähisi epätoivo. — Vaivu maahan!
Minä taistelin ankarasti vastaan. Saavuin jo kulkuaukon reunalle, tympeämielisenä, puoli-kuolleena. Lunta ympärillä joka taholla. Minä laahasin itseni aukosta sisään. Ilma oli siellä hiukan lämpimämpi.
Lumihiutaleita — ilmahiutaleita — tuprutti aukosta sisään, koettaessani kohmettunein käsin asettaa kantta eteen, kunnes vihdoin sain sen lujasti kiinni. Minua nikotti, hampaat kalisivat.
— Minä tahdon! — jupisin minä, kääntyen vapisevin ja murskilta tuntuvin sormin etsimään uutimien nappuloita.
Niitä kopeloidessani — ennen en ollut niitä milloinkaan käsitellyt — näin himmeän, huurteisen lasin läpi, kuinka laskevan auringon viimeiset punaiset säteet hyppivät ja välkähtelevät lumituiskun läpi, ja kuinka pensaitten mustat haamut paisuvat ja taipuvat ja taittuvat yhä lisääntyvässä lumessa. Ja lunta tupruttaa yhä tiheämmin ja tiheämmin, mustana valonkuultoa vasten. Mitähän, jos ei minun onnistu löytää nappuloita?
Mutta silloin naksahti jotain käteni alla, ja samassa katosi silmistäni viimeinenkin jälki kuun maailmasta.
Ja niin minä nyt istuin planettain välisen pallon hiljaisuudessa ja pimeydessä.