XX.
Mr. Bedford äärettömässä avaruudessa.
Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut lyöty kuolijaksi. Tällaiselta — niin kuvailin mielessäni — mahtaa tuntua miehestä, joka on kuollut äkillisen, väkivaltaisen kuoleman. Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kuolinkamppailun tuska ja hätä, seuraavassa pimeys ja hiljaisuus, ei valoa enää, ei eloa, ei aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiä… äärettömyyttä vain, äärettömyyttä. Olinhan omin käsin saattanut itseni tähän tilaan, olinhan tällaisen vaikutelman alaisena ollut jo ennenkin, Cavorin seurassa, mutta sittenkin tämä oli niin hämmästyttävää, huumaavaa, valtavaa. Tuntui kuin minua vietäisiin ylös suunnatonta pimeyttä kohti. Sormeni heltivät nappuloista, minä lyyhistyin, niinkuin koko olemukseni olisi kadonnut, ja laskeuduin vihdoin varsin hiljaa tavaramyttyjen, kultakahleitten ja kankien päälle, jotka olivat siirtyneet pallon keskustaan.
Kuinka pitkän ajan kaikki tämä kysyi, en tiedä. Ajan aisti oli tietysti pallossa vielä tehottomampi kuin kuussa. Tavaramyttyihin kajottuani minä ikäänkuin heräsin horros-unesta. Minä käsitin heti, että jos mieli minun pysyä valveilla ja hengissä, niin minun täytyy saada valoa tai avata akkuna, niin että silmäni voisi kohdistua johonkin. Ja sitäpaitsi minua paleli. Minä ponnahdin myttyjen päältä, tartuin hienoihin nuoriin lasin sisäpuolella ja pääsin niitä myöten kopeloimalla kulkuaukolle, jossa jälleen osasin laskea, missäpäin valon ja uudinten nappulat ovat. Heittäysin taas irti, ja silloin minut lennätti kerran pallon ympäri. Siinä minuun iski joku suuri, hauras esine, joka leijui irrallaan. Pääsin tuosta nuoran johdolla nappulain luokse ja sytytin ensinnäkin sähkölampun, nähdäkseni, mikä esine se oli minuun törmännyt: se oli vanha numero Lloyds News'ia, joka oli päässyt irti ja lähtenyt lentoon. Tämä se palautti minut äärettömyyden tunnelmista takaisin omiin äärellisiin mittoihini. Minua rupesi naurattamaan ja yskittämään, ja siitä johtui mieleeni laskea lieriöstä palloon hiukan happea. Samalla panin lämmityslaitoksen käymään, kunnes lämpenin, jonka jälkeen nautin ravintoa. Lopuksi rupesin mitä suurimmalla varovaisuudella käsittelemään cavoriiti-uutimia, osatakseni edes joissain määrin arvata, mihin suuntaan pallo kulkee.
Vedin auki ensimmäisen uutimen, mutta suljin sen samassa, sillä räikeä auringonvalo sokaisi ja huumasi minut hetkiseksi. Hiukan mietittyäni avasin akkunan, joka oli suorassa kulmassa edellisestä, ja näin silloin jättiläismäisen kuunsirpin ja sen takana pienen maansirpin. Minä hämmästyin, huomatessani, kuinka kauas kuusta jo olin joutunutkaan. Olin näet laskenut, että sangen vähän, jos lainkaan, olen tunteva sitä täräystä, minkä maan ilmakehässä olimme tunteneet, matkaan lähtiessämme. Olinpa laskenut, että kuun pyörimisen tangentiaalinen sysäys oli oleva vähintäänsä 28 kertaa pienempi kuin maan. Ja niinpä luulin olevani tällä haavaa vasta kraaterin yläpuolella ja yön reunassa, mutta kaikki tuo olikin jo vain ulkolaitaa siinä valkoisessa sirpissä, joka täytti koko taivaan. Entäs Cavor?
Hän oli äärettömän pienenä nyt jo.
Koetin mielessäni kuvailla, mitenkä hänen oli käynyt, mutta silloin en vielä osannut ajatella muuta kuin että hän on kuollut. Olin näkevinäni hänet lyyhistyneenä, runneltuna jonkun sanomattoman korkean putouksen juurella, josta sininen valovuo syöksee alas… ja ylt'ympärillä seisoo noita typeriä turilaita… ne katsoa tuijottelevat häntä…
Tuo pallossa leijaileva sanomalehti vaikutti minuun niin virkistävästi, että minusta hetkiseksi tuli käytännöllinen mies. Päivänselvää oli, että minun täytyy nyt kaikin mokomin päästä maahan jälleen, mutta minähän, mikäli ymmärrän, olen joutumassa yhä kauemmaksi siitä. Olkoonpa Cavorin laita nyt mikä hyvänsä, vaikkapa hän hengissäkin olisi, — sitä en kumminkaan saattanut pitää mahdollisena, nähtyäni nuo veripilkut paperissa — enhän minä enää mitenkään voi häntä auttaa. Siellä hän nyt on, hengissä tai kuolleena, läpikuultamattoman yön vaipan alla, ja sinne hänen täytyy jäädä, kunnes saan kootuiksi muita ihmisiä hänen avukseen. Teenkö niin? Jotain sellaista minun mielessäni liikkui: tulla takaisin maahan, jos suinkin mahdollista, ja sitten — sitä mukaa kuin tarkemmin harkittuani parhaaksi näen — joko näyttää ja selittää pallon rakennus moniaille luottamusmiehille ja ryhtyä toimimaan yhdessä heidän kanssaan, tahi pitää koko asia salassa, myödä kullat, hankkia aseita, muonaa ja apulainen, ja palata tänne. Silloin olen tasaväkinen noitten hauraitten kuun asukasten kanssa, ja silloin minä pelastan Cavorin, jos suinkin mahdollista on, ja joka tapauksessa kokoan kultia kyllältäni, laskeakseni vastaiset yritykseni vakavalle pohjalle. Mutta kaikki tuo oli pelkkiä toiveita vaan. Maahan ensin, siinä pääasia.
Rupesin harkitsemaan juurta jaksain, mitenkä se maahantulo parhaiten kävisi laatuun. Mitä sinne päästyäni sitten teen, siitä en enää lainkaan huolehtinut. Maahan-tuloani nyt vain yksinomaa mietiskelin.
Näin tuosta viimein kaikkein parhaaksi pudota takaisin kuuta kohti niin lähelle kuin vain uskaltaa, saadakseni sitä suuremman vauhdin, sulkea sitten sen puoleiset akkunat ja kuun taakse päästyäni, avata maahan päin antavat akkunat ja lähteä aika kyytiä kotia kohti. Mutta pääsenkö tällä tavoin milloinkaan maahan vai lähdenkö kiertämään sitä hyperbolassa tai parabolassa, sitä en osannut sanoa. Myöhemmin älysin, onnellisesti kyllä, availla eräitä akkunoita kuuta kohti, joka taivaalla oli asettunut maan eteen, ja sain siten kurssini suunnatuksi sillä tapaa, että asetuin vastapäätä maata. Ellei näin olisi käynyt, olisin hurahtanut sen taakse. Kyllähän minä mielessäni koetin punnita ja pyöritellä tähän kuuluvia monimutkaisia problemoja — matemaatiko näet en ole — mutta onnenkauppa se lopulti sittenkin minut maahan toi eikä nämä visut mietinnät, siitä olen varma. Jos silloin olisin tiennyt, kuinka monesta matemaatillisesta pulasta minun oikeastaan on selvittävä, tokkopa olisin ryhtynytkään näitä nappuloita naperoimaan. Mutta nyt, suunnilleen arvaamalla, mitä tässä on tehtävä, minä avasin kaikki kuunpuoliset akkunat ja lyyhistyin: tuo nykäys näet oli kohottanut minut muutamia jalkoja ylös ilmaan, ja siinä minä nyt leijailin sangen omituisessa asemassa. Siinä sitten odottelin kuunsirpin kasvamista yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes arvasin olevani jo kyllin lähellä sitä. Silloin päätin sulkea akkunat, kiitää kuun ohi siitä saamallani vauhdilla — ellen nimittäin tulla tärähdä kuuhun takaisin — ja painua maata kohti.