— Minä tarvitsen apua, — virkoin sitten käheällä äänellä. — Minun pitäisi saada muutamia kapineita maihin… eihän niitä tännekään sovi jättää.
Samassa huomasin kolme muutakin hauskan näköistä nuorta miestä, olkihatut päässä ja kylpyliinat ja pyyhkimet käsivarrella, astuvan hiekkaa myöten minua, kohti. Kaiketikin aikaisia kylpijöitä täällä Littlestonissa.
— Apuako? — virkkoi tuo ensimmäisenä tullut. — Miksei? — Hän alkoi liikehtiä neuvottomana. — Mitäs te nyt nimenomaa tahtoisitte? — Hän pyörähti, käsillään viittaillen. Toiset kolme jouduttivat askeleitaan. Yks kaks he olivat ympärilläni kaikki, ja nyt sateli päälleni kysymyksiä, joihin en ollut kovinkaan halukas vastaamaan.
— Minä kerron kaikki tyyni perästäpäin, — virkoin minä.
— Nyt olen väsynyt kuin koira, rääsynä koko mies.
— Menkää tuonne hotelliin, — sanoi ensimmäinen pikku mies. — Me vartioimme tätä sill'aikaa.
Minua epäilytti.
— Se ei käy laatuun, — sanoin minä. — Tuossa pallossa on kaksi suurta kultakankea.
He katsahtivat toisiinsa epäilevästi ja loivat sitten minuun tutkivan silmäyksen. Minä astuin pallon ääreen, kumarruin ja kiipesin sisään, eikä aikaakaan, niin jo olivat seleniitain kultakanget ja katkotut kahleet heidän edessään. Ellen olisi ollut niin kauheasti uuvuksissa, olisin voinut nauraa heille. He olivat kuin kissat koppakuoriaisen ääressä, tietämättä oikein, miten olla, mitä tehdä. Lihava pikku mies kumartui, kohotti yhtä kankea toisesta päästä ja pudotti sen sitten maahan, jotain jupisten. Samoin tekivät muutkin.
— Se on joko lyijyä tai kultaa! — virkkoi yksi.