— Kultaa se on! — sanoi toinen.
— Kultaa ihan varmaan! — arveli kolmas.
Ja sitten he katsahtivat minuun, ja sitten he katsahtivat laivaan, joka seisoi ankkurissa.
— Mutta kuulkaas nyt! — huudahti pikku mies. — Mistäs te olette nämä saanut?
Minä olin liiaksi väsynyt, jaksaakseni enää jatkaa valhetta.
— Kuusta ne on saatu, — vastasin heille.
Minä näin heidän tuijottelevan toisiinsa.
— Kuulkaas nyt, — sanoin minä. — En minä nyt tässä rupea asiata juurta jaksain selittelemään. Auttakaa minua vain saamaan nämä kultaharkot hotelliin. Tottahan te kahden miehen jaksatte aina yhden tangon kantaa, kun lepäätte välillä; minä laahaan nämä kahleet perässäni. Saatuani hiukan ruokaa, kerron teille enemmän.
— Entäs tuo kapine?
— Eihän se mitään pahaa kellenkään tee, — vastasin minä. — Ja saahan se, tonttu vieköön, kaikissa tapauksissa olla paikoillaan. Vuoksen tullessa se kyllä nousee pintaan.