— Sitä, mitä sanon, peiakas olkoon!
— Ettäkö olette vast'ikään tullut kuusta?
— Aivan niin. Kautta avaruuden, tuossa pallossa.
Samassa pistin suuhuni aika annoksen munaa, painaen mieleeni, että ensi kerralla, kuuhun lähtiessäni, otan laatikollisen munia mukaan.
Minä huomasin selvään, ett'eivät he usko yhtään ainoata sanaa minun puheestani, vaan pitävät minua kaikkein suurimpana valehtelijana, mitä ikinä olivat kohdanneet. He katsahtelivat toisiinsa ja suuntasivat sitten silmistänsä yhteisen tulen minua kohti. Toivoivat kaiketi pääsevänsä minun perilleni, nähdessään, millä tavoin minä panen suolaa ruokaani. He olivat nähtävästikin huomaavinaan jotain erikoista siinä, mitenkä minä riputan pippuria munaan. Nuo omituisen muotoiset kultakasat, joitten alla he olivat kompastelleet, kiinnittivät heidän huomiotaan puoleensa. Tuossahan ne olivat edessäni, itsekukin tuhansien puntain arvoinen: moisia esineitä on ihmisen yhtä mahdoton varastaa kuin taloa tai maankaistaletta. Katsellessani kahvikuppini ylitse heidän uteliaita kasvojansa, minä huomasin, millaiseen selitysten kuiluun minun täytyy vajotakaan, jos mieli saada heidät käsittämään minua edelleen.
— Ettehän te toki todella tarkoita… — aloitti nuorin herroista sellaisella äänellä, jolla puhutellaan itsepäistä lasta.
— Tehkää hyvin ja ojentakaa tuo leipäkori minulle, — virkoin minä, ja kysyjältä jäi suu kiinni.
— Mutta kuulkaas nyt, — virkkoi toinen herroista. — Me emme usko teidän puheitanne.
— Hja! — virkoin minä, kohauttaen olkapäitäni.
— Hän ei tahdo sanoa meille, — arveli nuorin mies "syrjään", niinkuin näytelmässä, ja lisäsi sitten peräti kylmäverisesti: — sallinette minun sytyttää sigaretin?