Suopealla kädenviittauksella minä ilmoitin suostumukseni ja jatkoin aamiaista. Toiset kaksi astuivat kauimpana olevan akkunan luo ja haastelivat hiljaisella äänellä. Muuan seikka johtui mieleeni.
— Joko luode on laskenut? — kysäisin minä.
Äänettömyys. He näkyivät epäröivän, kumpainenko vastaisi.
— Pian alkaa vuoksi, — sanoi lihava herra.
— No sama se, — arvelin minä. — Ei se sitä kovin kauas vie kumminkaan.
Minä rupesin kuorimaan kolmatta munaa ja aloitin pienen puheen.
— Katsokaas, — lausuin minä, — älkää toki luulko, että minä olen äreissäni tahi muutoin päästelen teille säädyttömiä valheita ja sen semmoista. Minun on melkein pakko olla harvasanainen ja salaperäinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että tämä on teistä niin nurinkurista kuin olla saattaa, ja että teidän mielikuvituksenne on ihan ylimmillään. Uskokaa minua: te elätte nyt merkillistä aikaa. Mutta minä en saata ryhtyä sen tarkempiin selityksiin; se on ratki mahdotonta. Minä vakuutan kunniasanallani tulleeni vast'ikään kuusta… muuta en saata sanoa… Joka tapauksessa olen teille sanomattoman kiitollinen, sanomattoman kiitollinen ja toivon samalla, ettei kohteluni ole millään tavoin loukannut teitä.
— Eikö mitä! Ei millään muotoa! — sanoi nuorin heistä kohteliaasti. — Tietystihän te… — jatkoi hän, tuijotellen kaiken aikaa minuun ja heiluen tuolillaan yhä innokkaammin, kunnes oli vähällä keikahtaa seljälleen. Suurella vaivalla hän sai sentään pysyneeksi siinä.
— Ettehän te mitenkään… — virkkoi lihava herra. — Älkää toki sellaista ajatelko.
Ja he nousivat ylös joka mies ja läksivät astumaan huoneessa edestakaisin, sytyttivät sigarettinsa, koettaen esiintyä niin herttaisina ja luontevina kuin suinkin, vailla pienintäkään uteliaisuutta palloon nähden.