Yleensä on, runsaastikin puolet hänen sanomiansa jäänyt perille tulematta, ja suuri osa tänne saapuneitakin on vaillinaista, katkonnaista, palasista kokoonpantua. Seuraavassa otteessa lukijan siis on varustautuminen kohtaamaan koko joukko keskeytyksiä, aukkoja ja hyppimisiä asiasta toiseen. Mr. Wendigeen kanssa me parhaillaan valmistelemme täydellistä ja muistutuksilla varustettua painosta Cavorin kertomuksista. Toivottavasti se julaistaan painosta, lisättynä selityksillä tähän tarkoitukseen käytetyistä instrumenteista. Ensimmäinen nidos ilmestyy tulevassa tammikuussa. Se on oleva täydellinen ja tieteellinen esitys asiasta. Tämä seuraava on vain kansantajuinen muodostelu siitä, mutta semmoisenaankin se sentään on oleva täydennyksenä minun kertomukseeni ja esittävä lavein rajapiirtein olot tuolla toisessa, meille niin läheisessä, niin tutussa ja sittenkin niin erillaisessa maailmassa.
XXIII.
Ote Mr. Cavorin kuudesta ensimmäisestä sanomasta.
Kaksi Mr. Cavorilta jo aikaisemmin tullutta tiedon-antoa saattaa varsin hyvin jättää isompaan nidokseen. Niissä kerrotaan vain hyvin lyhyesti pallon rakentamisesta ja meidän lähdöstämme. Muutamissa yksityiskohdissa ne esittävät asiaa hiukan toisin kuin minä. Intressantteja ne kyllä ovat, olematta kumminkaan missään kohden erittäin tärkeitä. Cavor puhuu pitkin matkaa minusta niinkuin konsanaankin jo kuolleesta miehestä. Kertoessaan meidän tulostamme kuuhun, hän näkyy muutteleivan mielialasta toiseen. "Bedford raukka", niin hän puhuu minusta, ja: "tuo poloinen nuori mies". Hän moittii itseänsä siitä, että oli viekoitellut "nuoren miehen, jolla ei ollut tarpeeksi edellytyksiä tällaiseen seikkailuun," lähtemään pois siitä planetasta "jossa hänellä epäilemättä oli kaikki menestymisen mahdollisuudet". Minun mielestäni hän antaa liiankin vähän arvoa minun tarmolleni ja käytännölliselle taidolleni, joka kyllä tuli tarpeen hänen teoreetillista palloansa kuntoon pantaessa. "Perille tultiin", sanoo hän, puhumatta mitään sen enempää meidän matkastamme avaruuden halki, aivan kuin olisi rautatietä myöten jonnekin pistäytty.
Ja sitten hän käy tekemään minulle yhä enemmän ja enemmän vääryyttä, vääryyttä, sanon minä, niinkin suurissa määrin, etten mointa olisi odottanut mieheltä, joka on opetettu etsimään totuutta. Katsellessani uudestaan kaikkea sitä, mitä näistä asioista olen kirjoittanut, täytyy minun sanoa olleeni läpikotaisin oikeampimielinen häntä kohtaan kuin hän minua. Sangen vähän minä olen lievennellyt, enkä pois ole jättänyt mitään. Mutta hänen kertomuksensa se kuului näin:
"Ennen pitkää oli huomattavissa, että kaikinpuolinen muutos oloissa ja ympäristössä — suuri painon alennus, ohennut, mutta silti sangen happirikas ilma, siitä kiihtynyt lihasten toiminta, kummallisten kasvien nopea kehittyminen näkymättömistä itiöistä, synkkä taivas — että kaikki tuo sai matkakumppalini tavattomaan kiihkotilaan. Kuussa hänen luonteensa näytti pahenneen. Mies kävi ärtyisäksi, kiivaaksi, riitaiseksi. Rajumielisyydessään hän syödä ahmi jättiläismäisiä pumpukoita, siitä hänen päänsä joutui pyörälle, ja se se saattoi meidät seleniitain vangeiksi, ennenkuin olimme saaneet pienintäkään tilaisuutta tutkimaan, millaista väkeä ne ovat…"
(Kelpasi ne "pumpukat" hänellekin, mutta siitä hän ei puhu mitään.)
Samaan henkeen hän sitten jatkaa:
"Tultiin tuosta heidän kanssaan erääsen hyvin hankalaan tienkohtaan, jossa Bedford, väärinkäsittäen heidän viittauksensa", — kauniita viittauksia! — "raivostui silmittömäksi, hyökkäsi heidän päälleen ja löi kolme miestä kuolijaiksi. Ei sellaisen pahanteon jälkeen auttanut minunkaan muuta kuin lähteä pakoon hänen kanssaan. Sittemmin saimme vielä taistella suuren joukon kanssa, joka koetti sulkea meiltä tien, ja siinä heitä kaatui vielä lisäksi seitsemän kahdeksan miestä. Suureksi on arvattava näitten olentojen suvaitsevaisuus, koskeivät heti kohta tappaneet minua, saatuaan minut uudestaan kiinni. Pääsimme sitten Bedfordin kanssa takaisin kuun pinnalle, siihen kraateriin, jossa ensin olimme laskeneet maihin, ja erosimme toisistamme, etsimään palloa kumpikin omalta haaraltamme. Ennen pitkää minä kohtasin joukon seleniitoja. Heillä oli kaksi johtajaa, jotka ulkomuodonkin puolesta olivat merkillisesti toisenlaisia kuin kaikki tähän saakka näkemämme seleniitat: pää oli suurempi, ruumis hennompi ja huolellisemmin verhottu. Yritettyäni jonkun aikaa päästä heistä pakoon, minä putosin vuorenhalkeamaan, löin pahasti pääni ja vioitin polvilumpioni. Kosken enää voinut ryömiäkään, niin päätin antautua, jos nimittäin sallivat minun niin tehdä. He suostuivat ja, nähdessään minun avuttoman tilani, kantoivat minut kuun sisäosiin takaisin. Bedfordia en enää nähnyt, enkä ole hänestä sen koommin enää mitään kuullutkaan enempää kuin luullakseni kukaan seleniitoistakaan. Joko hänet yllätti yö kraaterissa tahi, mikä luultavampaa on, hän löysi pallon ja läksi sen kanssa tiehensä, ennättääkseen minun edelleni. Mutta, pelkään minä, hän ei osannut hallita palloa ja on käynyt pitkällisempiä kohtaloita kohti avaruuksissa ".
Siitä ruveten Cavor jättää minut syrjään ja rupeaa antamaan intressantimpia tietoja. Minun on varsin vastenmielistä ruveta hyödykseni käyttämään julkaisijan asemaa, esittääkseni kaikki vain minulle edullisessa valossa, mutta minun täytyy vastustaa sitä käännettä, minkä hän asialle antaa. Hän ei puhu mitään katkonnaisesta tiedon-annosta tuossa veripilkuilla tahratussa paperissa, jossa hän kertoi tai koetti kertoa ihan toista. Tuo ansiokas antautuminen — sen minä väitän — on ihan uusi näkökohta, jolle hän on asettunut siitä saakka kuin huomasi olevansa turvassa seleniitain keskellä. Ja mitä tuohon "ennättääkseni minun edelleni" tulee, niin minä mielelläni jätän tämän moitteen lukijan ratkaistavaksi kaiken sen nojalla, mitä hän asiasta tietää. En minä mikään mallikelpoinen mies ole, — niin pitkälle en tavoittelekaan, — mutta saattaako minua syyttää semmoisesta?