— "Mutta mitä se on tarpeen…?"
"Nyt syntyi pysäys. Vilvoittavia nesteitä ruiskutettiin jälleen hänen otsalleen, ja sitten hän puhui taas."
[Hamasta siitä kohdasta asti, jossa Clavor puhuu täydellisestä hiljaisuudesta kuussa, ennen hänen ensimmäistä keskusteluansa Suuren Lunarin kanssa, on näissä tiedon-annoissa ollut huomattavissa aaltoilemisia. Tästä puolin ne alkavat häiritä yhä enemmän. Niihin on ilmeisestikin syynä säteileminen jostakin lähteestä kuussa, ja ne kun myötäänsä pyrkivät Cavorin merkkien tielle, niin tulee pakostakin siihen luuloon, että joku kokeilija yrittää omilla merkeillään tehdä Cavorin tiedonantoja epäselviksi. Ensi alussa ne ovat vähäisiä ja säännöllisiä, niin että jonkinmoisella huolellisuudella saa kertomuksesta sentään selvän, paitsi joistakuista sanoista Sitten ne paisuvat suuremmiksi ja käyvät säännöttömiksi, muistuttaen kirjoituksen yli tehtyjä kynänvetoja. Hetkeen aikaan nämä viipposet ovat aivan auttamattomissa, katoavat sitten kokonaan, niin että moniahta sana jää aivan selväksi, mutta uudistuvat kohta jälleen tiedon-annon loppuun saakka, ja niissä kohdin on ihan mahdoton saada selvää, mitä Cavorilla on ollut sanomista. Miksikä — jos tätä todellakin on pidettävä tahallisena häirityksenä — miksikä seleniitat sallivat hänen jatkaa näitten tiedon-antojen lähettelemistä ja olla siinä suloisessa harhaluulossa, että ne selvinä perille tulevat, vaikka heidän vallassansa olisi ollut paljoa selvempi ja mukavampi keino: estää hänet kokonaan tietoja lähettelemästä, — siihen en osaa sanoa mitään. Näin vain näkyy käyneen, enkä muuta tiedä. Viimeinen katkelma kertomusta Suuresta Lunarista alkaa keskeltä lausetta:]
… "tiedusteli tarkoin minun salaisuuttani. Ennen pitkää sain heille selitetyksi, kuinka minä jo siitä saakka kuin olin huomannut heidän tieteellisyytensä korkean kannan, olen kummastellut, ett'eivät he jo aikaa sitten ole keksineet 'cavoriitia'. Huomaan heidän kyllä tunteneen sen teoreetillisena aineena, mutta pitäneen sitä käytännöllisesti mahdottomana, koskapa kuussa kaiketikaan ei ole heliumia, ja helium…"
[Helium sanan viimeisten kirjainten yli kulkee taas noita häiritseviä koukeroita. Huomattakoon tarkoin sana "salaisuuttani", sillä sen, ja yksinomaa sen perustuksella käy mahdolliseksi ymmärtää seuraava tiedon-anto, joka, niinkuin me Mr. Wendigeen kanssa uskomme, on hänen viimeisensä.]
XXVI.
Cavorin viimeinen tiedonanto.
Näin vaillinainen oli Cavorin viimeistä-edellinen tiedonanto ollut.
On ihan kuin näkisi hänen seisovan tuolla kaukana, keskellä sinervää hämärää koneittensa ääressä, lähettelemässä meille ilmoituksia ihan viimeisiin asti, mitään tietämättä meille harmillisesta häirityksestä, aavistamattakaan jo silloin häntä vaanivia vaaroja. Tuo onneton tavallisen, terveen ihmis-älyn puute hänessä on vienyt hänet turmioon. Hän oli puhunut sodasta, puhunut ihmisten voimallisuudesta ja järjettömistä väkivallanteoista, heidän kyllästymättömistä ryntäyksistään, heidän väsymättömistä, hyödyttömistä taisteluistaan. Hän oli saanut koko kuu-maailman käsittämään ihmisrotua tältä kannalta ja sitten, arvaan minä, tehnyt tuon kovan onnen tunnustuksen, että hänestä yksin — ainakin kauan aikaa vielä — riippuu, onko vai eikö muitten ihmisten mahdollista päästä kuuhun. Mihinkä päätöksiin kuulaisten kylmä, epä-inhimillinen järki tämän johdosta tuli, on minun mielestäni sanomattakin selvä. Ja kukaties lienee Cavor itsekin vihdoin hoksannut, millä kannalla asiat oikeastaan ovat. On kuin näkisi hänen vaeltelevan kuussa, omantunnon vaivoissa siitä, että oli ollut niin anteeksiantamattoman hölläsuinen.
Jonkun aikaa oli Suuri Lunari, arvaan minä, miettinyt tätä uutta asiaintilaa, ja sillä välin lienee Cavor kulkenut yhtä vapaana kuin koskaan. Mutta sitten tapahtui kaiketikin jotain, mikä esti hänet pääsemästä koneittensa luokse edellä kerrotun tiedon-annon jälkeen. Muutamaan päivään emme saaneet mitään sanomia. Kenties hän oli silloin audiensilla, koettaen hiukan korjailla entisiä varomattomia tunnustuksiansa. Kukapa sen tietää?