Hän punastui hiukan.
— Minun sivistykseni on ollut niin yksinomaa tieteellistä… — sanoi hän puolusteleiden.
— Ettekö ole milloinkaan lukenut Shakespearea?
— En.
— Hänellä oli jonkun verran tietoja… hajanaisia.
— Juuri sitä olen hänestä kuullut.
Minä autoin häntä kiertämään kiinni kulkuaukon lasikannen. Senjälkeen hän painoi erästä nappulaa, jolloin vastaava uudin ulommaisessa kuoressa laskeutui alas. Pieni, hämärän muodostama nelikulmio katosi. Me olimme pimeässä.
Kotvaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Pallon kuori ei suinkaan estänyt ääntä pääsemästä läpi, mutta ei kuulunut ulkoa hiiskaustakaan. Minä huomasin, ettei ole mitään, mistä ottaa kiinni, kun pallo ponnahtaa liikkeelle. Istuimien puute, arvelin, on ajan pitkään sekin tuntuva sangen ilkeältä.
— Miksei täällä ole istuimia? — kysyin minä.
— Olen sitäkin ajatellut, — tokaisi toinen. — Ei tarvita.