— Miksei?
— Saatte nähdä, — vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka kieltäytyy puhumasta.
Minä vaikenin. Minulle oli äkkiä käynyt päivän selväksi, kuinka mieletön minä sittenkin olin, kun tulin tähän palloon. Ja vielä nytkin kysyin itseltäni: oliskohan liian myöhäistä puikahtaa pois? Maailma tuolla pallon ulkopuolella — sen kyllä tiesin — oli oleva kylmä ja tyly minulle… viikkokausia olin jo elänyt Cavorinkin varoilla… mutta oliko se lopulti oleva yhtä kylmä kuin ääretön nollapiste ja yhtä tyly kuin tyhjä avaruus? Ellen olisi peljännyt esiintyväni pelkurina, niin olisin vielä silloinkin pakottanut hänet päästämään minut pois. Mutta tämä pani minut epäilemään. Ja minä epäilin ja kävin äreäksi ja äkäiseksi. Mutta aika se kului sillä välin kulumistaan.
Tuntui äkkiä pieni sysäys ja paukaus, niinkuin sampanjapullo olisi avattu viereisessä huoneessa, ja samalla kuului vinkuva vihellys. Silmänräpäyksen ajan minä tunsin sanomatonta jännitystä, hetkellistä vakuutusta siitä, että jalkani puristavat alaspäin lukemattomain tönien painolla. Sitä tunnetta ei kumminkaan kestänyt kuin äärettömän lyhyen tuokioisen.
Mutta se herätti minut toimintaan.
— Cavor! — huudahdin minä pimeyteen. — Minun hermoni ovat säpäleinä… Minen luule…
Minä pysähdyin. Cavor ei vastannut.
— Tonttu vieköön! — kiljaisin minä. — Hullukos minä olen! Mitä minulla on täällä tekemistä? Minen tule mukaan, Cavor, en. Tämä on sentään kovin uhan-alaista. Minä lähden pois.
— Ette pääse, — virkkoi hän.
— Enkö pääse? Sepä saadaan nähdä!