Kymmeneen sekuntiin hän ei vastannut mitään.
— Myöhäistä on enää riidellä, Bedford, — sanoi hän. — Äskeinen pieni nykäys oli lähdön merkki. Nyt sitä kiidetään tykinluodin nopeudella ylös äärettömään avaruuteen.
— Minäpä… — sanoin minä, mutta sitten en enää välittänyt siitä, mitä tapahtui. Jonkun aikaa olin kuin huumauksissa. Minulla ei ollut mitään sanomista. Tuntui kuin en olisi ennen koskaan kuullut puhuttavankaan tuosta maanpallolta lähtemisestä. Sitten huomasin selittämättömän muutoksen tunnossani. Oli niin keveätä, epätodellista. Samaan aikaan tuntui päässä niin omituiselta, melkein halvauksen tapaiselta, ja veri humisi korvissa. Tätä kesti hellittämättä yhä edelleen, mutta vihdoin totuin siihen niin, ettei tuntunut lainkaan ilkeältä.
Kuului naksaus. Pieni hehkulamppu syttyi palamaan.
Minä vilkaisin Cavoriin. Hän oli kalpea, niinkuin kaiketi minä itsekin. Katselimme toisiamme ääneti. Hänen tummasta kuvajaisestaan lasin pinnalla päättäin, hän näytti liihottelevan ilmassa.
— Nyt ollaan kiikissä, — sanoin minä.
— Klikissä ollaan, — vastasi hän. — Olkaa asemillanne! — huudahti hän sitten, huomattuaan minun yrittävän liikauttaa kättäni. — Antakaa lihastenne hervahtaa kokonaan, niinkuin viruisitte vuoteessanne. Me olemme nyt omassa pienessä universumissamme. Katsokaas noita esineitä.
Hän osoitti irtonaisiin arkkuihin ja kääröihin, jotka olivat olleet peitetten päällä pallon pohjalla. Minä hämmästyin, nähdessäni niiden uiskentelevan noin jalan päässä pallon kuperasta seinästä. Ja varjosta päättäin, ei Cavorkaan enää nojannut lasiseinää vastaan. Minä ojensin käteni taaksepäin ja huomasin itsenikin irroittuneen lasiseinästä ja leijuvani ilmassa.
En huudahtanut enkä kättäni huitaissut, mutta kauhistus valtasi minut. Tuntui kuin mikä pitäisi koholla, mutta mikä, sitä oli mahdoton sanoa. Pelkkä kosketus lasiin pani minut nopeaan liikkeesen. Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, mutta se ei pelkoani poistanut. Me emme enää olleet ulkopuolisen gravitationin alaisia, mutta esineet pallossa ne kyllä vaikuttivat vetovoimallaan. Niinmuodoin kaikki, mikä ei ollut lasiseinässä kiinni, alkoi nyt liikkua — hiljalleen, meidän massamme vähäisen määrän takia — liikkua meidän pienen maailmamme painokeskustaa kohti, joka näkyi olevan pallon keskipisteen tienoissa, hiukan lähempänä sentään minua kuin Cavoria, koskapa minä olin painavampi kuin hän.
— Meidän pitää liikkua ympäri, — sanoi Cavor, — leijuen selkä seljässä kiinni, nämä esineet välillämme.