— Ja nyt, — sanoin minä, — nyt katselemaan kuun maisemaa. Mutta… hirmuisen pimeähän täällä on, Cavor!
Sitä sanoessani minä pyyhkäsin vaipallani huuruista lasia.
— Tästä on vielä puolentoista tunnin verran siihen kuin päivä valkenee, — sanoi hän. — Täytyy odottaa.
Mahdoton oli erottaa mitään. Yks'kaikki, vaikka akkunat olisivat olleet kiinni. Minun pyyhkäisemisestäni lasi kävi vain entistä tahmaisemmaksi, ja mitä enemmän minä sitä hieroin, sitä enemmän se himmeni huurtuvasta nesteestä ja yhä runsaammin siihen tarttui karvoja villavaatteesta. Minun ei tietystikään olisi pitänyt käyttää villapeitettä tuohon tarkoitukseen. Noissa hommissani satuin luiskahtamaan kostealla pohjalla ja loukkasin sääreni tavarapakasta ulospistävään happilieriöön.
Tuo oli harmillista, hassua kerrassaan. Tänne sitä nyt muka oli tultu kuuhun, ties mitä ihmettä ihailemaan, mutta ei näkynyt muuta kuin sen rakon harmaa ja vettä tihkuva seinä, johon olimme joutuneet.
— Tonttu vieköön! — ärjäsin minä. — Ihan yhtä hyvin sitä olisi sopinut pysyä kotonakin!
Ja sen sanottuani minä potkasin tavaramytyn kauemmas ja kylmästä väristen vedin vaipan tiviimmäksi ympärilleni.
Lasiseinäin huuru muuttui äkkiä jäähiutaleiksi ja kiteytyi kukkasiksi.
— Yletättekö sähkölämmittäjään?— kysyi Cavor. — Niin juuri, tuo musta nappula. Painakaa tai muuten tässä palellutaan.
Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä.