— Entäs nyt? — kysäisin minä. — Mitäs nyt tehdään?
— Odotetaan.
— Jassoo.
— Niin. Meidän täytyy odottaa, kunnes ilma lämpenee taas, ja silloin lasikin kirkastuu. Toistaiseksi emme voi tehdä mitään. Tääll' on yö nyt; täytyy odottaa päivän tuloa. Mutta sillä välin, eikös teidän ole nälkä?
Hetken aikaan en vastannut mitään. Mieleni kuohui harmista. Vastahakoisesti käännyin kosteasta lasista pois ja tuijotin häntä kasvoihin.
— On niinkin, — sanoin, — nälkä minun on. Minä tunnen jotain sanomatonta pettymystä. Olin toivonut… ties mitä kaikkea, mutta en tällaista.
Kooten yhteen kaiken mieleni levon, minä kietouduin uudestaan vaippaani, istahdin tavarapakan päälle ja aloitin ensimmäisen ateriani kuussa. Lienenkö sitä kunnolla lopettanutkaan, en muista. Lasin pinta alkoi nyt kirkastua, ensin yksityisissä kohdin, sitten yhä laajemmalti. Sakea usma, joka oli meidät estänyt näkemästä tätä uutta maailmaa, rupesi hälvenemään.
Ja nyt rupesimme kurkistelemaan kuun maisemaa.
VII.
Päivännousu kuussa.