— En osaa sanoa, sillä kronometri on mennyt rikki… Voi teitä, ukko parkaa! Olin jo huolissani…
Minä makasin hetken verran, mietiskellen tuota. Hänen kasvoillaan näkyi vieläkin liikutuksen jälkiä. En puhunut kotvaan aikaan mitään. Minä koettelin tutkistelevalla kädellä vammojani, tarkastelin samalla, mitä vaurioita hänenkin kasvonsa olivat saaneet. Oikean käteni selkä oli kärsinyt pahimmin, se oli lyöttynyt nilelle. Otsastani oli vuotanut verta. Hän ojensi minulle pienen pikarillisen jotain mukaan ottamaansa virkistysainetta, en muista enää, minkä nimistä. Jonkun ajan perästä tunsin voivani paremmin. Rupesin varovaisesti oikomaan jäseniäni ja pian kykenin puhumaankin.
— Vähät me tästä, — sanoin minä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
— Vähät vainenkin.
Hän mietiskeli, kädet polvillaan, tirkisti lasin läpi ja loi sitten minuun tuijottavan katseen.
— Hyvä Jumala! — huudahti hän.
— Mutta mitäs on tapahtunut? — kysyin minä hetken perästä. —
Pudottiinko kuuman ilman-alan vyöhykkeesen, vai?
— Tuota minä juuri odotinkin. Ilma on muuttunut höyryksi, jos se ilmaa on. Joka tapauksessa se on muuttunut höyryksi, ja kuun pinta on näkyvissä. Siellä täällä tulee esiin paljas maa. Kummallista maaperää todellakin!
Hän ei katsonut tarpeelliseksi lähteä lähemmin selittelemään, vaan auttoi minut istuvilleni. Ja nyt saatoin ominkin silmin nähdä.