Aamu kuussa.
Tuo armottoman mustuuden ja valkeuden räikeä tunnelma oli kokonaan muuttunut. Auringonpaiste oli saanut hienon, ambramaisen kellervyyden; varjot kraaterin kallioseinillä esiintyivät syvässä purppuravärissä. Idässä päin hiiviskeli vielä tumma usmaryhmä, suojassa auringonvalolta, mutta lännen taivas oli sininen ja kirkas. Minä rupesin käsittämään, kuinka kauan minun tainnuksissa-oloani oli kestänytkään.
Emme olleet enää tyhjässä avaruudessa. Ilmakehä oli kerääntynyt ympärillemme. Esineitten ääriviivat olivat käyneet tarkoiksi ja osoittivat suurta vaihtelua. Siellä täällä tosin huomasi vielä valkoisia, sinervään vivahtavia pintoja — ne olivat lunta eikä ilmaa — mutta yleensä oli maiseman arktillinen asu kokonaan kadonnut. Paljas ja röyhyinen maa levittelihe kaikkialla laajoina, tummanruskeina aloina auringonpaisteessa. Siellä täällä lumikinosten laidoilla näki vesikouruja ja puroja, — ainoa, mikä hiukankin elähdytti tätä karua aluetta. Päivä paistoi kahdesta akkunasta sisään, ja siitä oli seurauksena, että pallossa ilma kävi kuumaksi kuin sydänkesällä. Jalat oli meillä kumminkin siimeksessä. Pallo oli pysähtynyt keskelle luminietosta.
Rinteellä huomasin siellä täällä joitakin varpujen tapaisia ja niitten välissä sulamattoman lumen muodostamia valkoisia juovia. Kuivilta, kierteisiltä varvuilta ne näyttivät, yhtä ruskeilta kuin kalliokin niitten alla. Siinäpä kylläkin ajattelemisen aihetta. Varpujako? Elottomassako maailmassa? Kun sitten silmäni olivat tottuneet katselemaan noitten varpujen rakennetta, huomasin, että melkein koko ala oli täynnään kuitumaisesti muodostuneita piikkejä, aivan kuin havupuitten alla näkee tiheän kerroksen ruskeita neulasia.
— Cavor! — virkoin minä.
— Ja-ha?
— Olkoon tämä vain kuollutta maailmaa, mutta kerran…
Huomioni kiintyi johonkin. Olin havainnut näitten neulasten seassa koko joukon pieniä pyöreitä esineitä. Ja nyt näkyi yksi niistä liikahtaneen.
— Cavor! — kuiskasin minä.
— Mitäs nyt?