Min'en vastannut heti. Katsella tuijottelin vain, enkä hetkeen aikaan osannut uskoa silmiäni. Minulta pääsi epäselvä äännähdys. Minä tartuin häntä käsivarteen ja viittasin ulos.
— Katsokaa! — huudahdin minä, saaden jälleen puhelahjani. —
Tuolla! Niin! Ja tuolla noin!
Hän seurasi silmillään minun osoittamaani suuntaa.
— No niin? — kysyi hän.
Kuinka kykenisin kuvailemaankaan näkemääni? Se olisi niin peräti vähällä sanottu, ja sittenkin se on niin ihmeellistä, niin repäisevää. Mainitsin jo nähneeni noitten neulasten välissä pieniä, soikean pyöreitä esineitä, joita olisi saattanut pitää pikkuisina piikivinä. Ja nyt oli ensin yksi, sitten toinen niistä liikahtanut, pyörähtänyt ja haljennut, ja kummankin halkeamassa näkyi vähäinen kellertävänvihreä juova, joka pyrki kohoamaan ylös vasta-nousseen auringon rohkaisevia säteitä kohti. Ei aikaakaan, niin jo liikahti kolmaskin ja halkesi.
— Se on siemen, — sanoi Cavor.
Ja sitten kuulin hänen hiljaa kuiskaavan:
— Eloa!
— Eloa!
Ja samassa sävähti se ajatus mielessämme, ettei meidän suunnaton matkamme sittenkään ollut mennyt hukkaan, ett'emme olleet saapuneet autioon erämaahan, joka on täynnään pelkkiä mineraaleja, vaan maailmaan, joka elää ja liikkuu. Nytkös me katselemaan ja tarkastelemaan! Muistan vielä, kuinka minä yhtämittaa pyyhin lasiseinää edessäni, harmissani pienimmästäkin huurupilkusta.