Kuva oli selvä ja eloisa ainoastaan keskellä kenttää. Tämän keskikohdan ympärillä kaikki liikkumattomat kuidut näyttivät kuperan lasin kautta suuremmilta ja epäselvemmiltä. Mutta tarpeeksi meillä oli näkemistä silti! Pitkin koko auringonpuoleista rinnettä nuo ihmeelliset pienet ruskeat esineet murtuivat ja halkesivat, niinkuin siemenkodat, niinkuin hedelmäpalot, suun täydeltä ahmien lämpöä, jota vuolaana virtana valui vasta-nousseesta auringosta.
Joka silmänräpäys halkeili yhä useampia siemenverhoja, ja sillä välin jo ennen auenneet idut paisuivat, astuen toiseen kehitysvaiheesensa. Varmasti ja vitkailematta nämä kummalliset siemenet työnsivät pienen juurisäikeen maata kohti, samalla kuin omituinen, pieni kimppumainen silmikko nousi ylös. Vähän ajan kuluttua oli koko rinne täynnään tuommoisia pikkuruisia kasvin-alkuja, ikäänkuin valmistuneina vastaan-ottamaan käskyjä auringon helteeltä.
Kauan ei niiden tarvinnut odotellakaan. Kimppumaiset silmikot paisuivat, jännittyivät ja aukenivat yhdellä nytkäyksellä, työntäen ulos terävälehtisen terän ja levittäen viuhkan hienoja, suippopäisiä, ruskeita lehtiä, jotka kasvoivat nopeasti, kasvoivat ihan silmissä. Tuo kaikki liikehti hitaammin kuin missään eläimessä ja nopeammin kuin missään kasvissa ikinä olin nähnyt. Kuinka kykenisin teille selittämäänkään tämän kasvamisen kulkua? Lehden kärjet kasvoivat niin, että ihan erotti niitten liikunnan eteenpäin. Ruskea siemenverho surkastui ja maatui yhtä nopeasti. Oletteko koskaan kylmänä päivänä pidelleet termometriä lämpöisessä kädessänne ja katselleet hienon elohopea-patsaan kohoamista lasipillissä? Samaan tapaan kuussa kasvitkin nousivat.
Muutamassa minutissa — meidän arvataksemme — itsekukin pisimmälle, kehittyneistä silmikoista oli jatkunut varreksi ja lykkäsi esiin jo toista lehtiviuhkaa, eikä aikaakaan niin jo koko tuo äsken vielä niin eloton rinne oli tummennut olivinvehreistä, karvamaisilla pistimillä varustetuista kasveista, jotka huojuivat nopeasta kasvamisestansa.
Minä käännyin ympärini ja katso! Erästä itäistä kalliota reunaili samallainen, melkein yhtä nopeasti kehittynyt sauma, joka heilui ja huojui tummana auringon häikäisevää valoa vastaan. Sen takana häämöitti varjokuvan tavoin kasviryhmiä, jotka löivät kyhmyisiä haaroja kuin kaktukset ja paisuivat silmin nähden, paisuivat kuin rakko, johon ilmaa puhalletaan.
Sitten huomasin lännessäkin tiheikön takana tuollaisen uusimuotoisen kasviryhmän. Mutta täällä päivänvalo lankesi suoraan sen sileille pinnoille, jolloin se esiintyi heleänä, kellervänpunaisena. Se kasvoi silmissä sekin. Jos siitä minutinkaan ajaksi kääntyi pois ja sitten jälleen katsahti siihen, niin jo huomasi sen ääriviivain muuttuneen. Se työnsi ilmi tylsiä, täyteläisiä haaroja, kunnes vähän ajan kuluttua oli kohonnut useamman jalan korkuiseksi, koralliston tapaiseksi ryhmäksi. Maan päällä kasvava ukonsieni eli ukontuhnio, joka välisti yhdessä yössä paisuu jalan suuruiseksi läpimitalleen, oli tähän verrattuna koko kuhnus, vaikka totta sekin, että ukontuhnio kasvaa kuutta kertaa kovempaa puristusta vastaan kuin tämä täällä. Tuolla taampana — meidän katseemme eivät olleet sinne asti ulottuneet, mutta auringon elvyttävä voima kyllä — syvänteissä ja tasangoilla kohosi törröttävänä partana heleävaloisista halkeamista ja penkereistä teräväokainen ja mehukas kasvillisuus, kiihkeästi kiirehtien hyödykseen käyttämään tuota lyhyttä päivää, jonka kuluessa sen oli määrä kukoistaa ja hedelmöittyä ja kylvää siemenensä ja kuolla. Ihmeeltä näytti kuin näyttikin tuo kasvanta. Näin kaiketi lienevät puut ja muut kasvit nousseet maailmanluomisen päivinä; näin ne kaiketi silloinkin peittivät vasta-luodun, aution maan.
Kuvailkaa mielessänne kaikki tuo! Kuvailkaa vainenkin: Jäätyneen ilman elpyminen, maaperän liikehtiminen ja henkiin heräjäminen ja sitten tuo kasvillisuuden äänetön kehittyminen, tuo epämaallinen mehukkaitten lehtien ja teräväin okain nopea nouseminen. Ajatelkaa kaikki tämä semmoisessa kirkkaudessa, jonka rinnalla heleinkin päivänpaiste maan päällä tuntuisi laimealta ja tympeältä. Ja sittenkin tämän yhä kohoilevan tiheikön ympärillä, missä vain varjopaikkoja oli, sinertäviä luminietoksia. Ja saadaksenne täydellisen käsityksen meitä kohdanneista vaikutelmista, on teidän muistaminen, että me näimme kaiken tämän paksun, kuperan lasin läpi epämuotoisena, niinkuin esineet linssissä aina epämuotoisina esiintyvätkin. Selväpiirteisiä ne olivat vain keskipisteessä ja hyvinkin kirkkaita siinä, mutta laidoilla näkyivät suurennettuina, epätodellisina.
IX.
Tähystely alkaa.
Me lakkasimme tarkastelemasta ja käännyimme toistemme puoleen, sama ajatus, sama kysymys katseessa kummallakin. Koska nuo kasvit kerran edistyvät, niin täytyyhän täällä olla ilmaa, vaikkapa ohentunuttakin, ilmaa, jota mekin saattanemme hengittää.