Jo alkoi suhista korvissani, ja Cavorin liikkeitten ääni kävi yhä hiljaisemmaksi. Minä huomasin, kuinka ilman ohenemisen vaikutuksesta kaikkityyni oli käynyt entistä vähemmin äänekkääksi.
Mikäli pallosta ilma pääsi sihisemään ulos, sikäli sen kosteus sakeni pieniksi hattaroiksi.
Hetken kuluttua tunsin, kuinka hengitykseni alkaa käydä tiheäksi. Sitä kestikin sitten kaiken aikaa, minkä olimme kuun ilmakehän vaikutuksen alaisina. Korvissa ja sormenpäissä jonkun aikaa huomaamani vastenmielinen tunne meni pian ohitse.
Senjälkeen rupesi minua pyörryttämään ja kuvottamaan, ja se se teki äkkinäisen muutoksen mieleni rohkeudessa. Minä väänsin tulpan puoli kierrosta kiinni ja ilmoitin Cavorille voivani pahoin. Mutta nyt oli hänen vuoronsa olla vilkas. Hän vastasi minulle äänellä, joka kuului tavattoman hiljaiselta ja kaukaiselta — koskapa ääntä kantava ilma oli niin ohutta — kehoittaen minua ottamaan pienen kulauksen viinaa. Itse hän ryyppäsi ensiksi, ja pian minäkin tunsin voivani paremmin. Väänsin sulkimen taas auki. Suhina korvissani kävi kovemmaksi, ja ennen pitkää huomasin piipityksenkin lakanneen, vaikken ensi käteen ollut aivan varma, että se todellakin oli lakannut.
— No? — sanoi Cavor aaveen-omaisella äänellä.
— No? — sanoin minä.
— Lähdetäänkö ulos?
Minä miettimään.
— Jokos kaikki on selvänä?
— Jos vaan kestänette.