Vastauksen asemesta minä kiersin tulpan ihan auki, nostin sen sitten irti ja asetin huolellisesti tavarapakan päälle. Pari lumihiutaletta tuprahti näkyviin ja katosi heti kuin tämä ohut ja outo ilma oli täyttänyt pallon. Minä laskin polvilleni, istahdin sitten kulkuaukon laidalle ja kurkistin ulos. Alapuolella, metrin päässä kasvoistani, näkyi luminen tanner, johon ei kukaan vielä ollut polkenut.
Hetken äänettömyyden jälkeen meidän katseemme kohtasivat toisensa.
— Eihän keuhkojanne kovin paljon ahdista? — kysyi Cavor.
— Ei, — vastasin minä. — Kyllä minä tämän kestän.
Hän sieppasi vaippansa, pisti päänsä sen aukosta sisään ja kääräsi vaipan ympärilleen, istahti sitten kulkuaukon laidalle ja laski jalkansa riipuksiin, kunnes ne olivat kuuden tuuman päässä kuun pinnasta. Hetken epäröityään hän hyppäsi alas ja seisoi nyt kuun tähän saakka vielä kenenkään koskemattomalla pinnalla.
Minä katselin hänen suurennettua ja epämuotoista kuvaansa paksun lasin läpi. Hän seisoi kotvasen aikaa asemillaan, vilkuen puoleen ja toiseen. Sitten hän kokosi voimansa ja hyppäsi.
Lasi esitti kyllä kaikki väärennetyssä muodossa, mutta sittenkin tämä hänen loikkauksensa näytti tavattoman pitkältä. Hän oli yhdellä ponnahduksella ennättänyt hyvin kauas, 20-30 jalan päähän. Hän seisoi korkean kallion harjalla ja viittoi minua luokseen. Kenties hän huusikin, mutta ääni ei saavuttanut minua. Mutta millä tontun tavalla hän oli päässyt tuonne? Minusta tuntui kuin miehestä, joka vast'ikään on nähnyt silmänkääntäjä-tempun.
Osaamatta tätä näkemääni vielä millään tavoin selittää, minäkin heittäysin alas kulkuaukosta. Aivan edessäni oli lumikinos painautunut jonkinmoiseksi ojaksi. Minä otin askeleen ja hyppäsin.
Silloin huomasin lentäväni kautta ilman ja Cavorin tulevan kallioineen yhä lähemmäs minua, pääsin sinne ja tartuin kallioon kiinni, täynnä sanomatonta hämmästystä.
Minulta pääsi tuskainen, käheä nauru. Olin kauheasti tyrmistynyt. Cavor kumartui puoleeni ja piipittämällä kehoitti minua olemaan varovainen.