Olin unohtanut, että kuun massa eli tiheys on kahdeksan kertaa ja läpimitta neljä kertaa pienempi kuin maanpakolla, ja että minun painoni kuussa on kuutta kertaa pienempi kuin maassa. Tämä tosiasia se nyt kyllä mieleeni painui.
— Emmepäs olekaan enää maaemosen talutusnuorassa, — virkkoi hän.
Verkalleen ponnistellen pääsin kallion huipulle ja liikuttuani niin varovasti kuin mikä luuvalon vaivaama potilas, seisoin vihdoin hänen vieressään auringon hohteessa. Pallo oli 30 jalan päässä tuolla takanamme, yhä pienenevällä lumikinoksella.
Niin kauas kuin silmä kantoi yli tuon suunnattoman kiviröykkiön, josta kraaterin pohja oli muodostunut, kaikkialla oli sama piikkinen tiheikkö henkiin heräjämässä, siellä täällä vaihteena täyteläisiä kaktusmaisia kasveja ja vaalean- ja tulipunaisia lehtisammalelta, jotka kasvoivat niin nopeasti, että näyttivät hiiviskelevän kivien yli. Koko kraaterin alue esiintyi silloin yhtenäisenä sydänmaana ihan tuota ympäröivää kallioseinää myöten.
Tämä kallioseinä oli nähtävästi aivan paljas; kasvullisuus ulottui ainoastaan sen juurelle asti. Pylväineen, penkereineen, palttoineen se ei meissä kovinkaan suurta huomiota silloin herättänyt. Se oli joka puolella monen mailin päässä meistä, ja me seisoimme mielestämme melkein kraaterin keskipisteessä. Tuota ympäröivää kallioseinää me siitä katselimme jonkunlaisen utuharson läpi, jota tuuli huljutti, sillä nyt oli noussut tuulikin, nopea, mutta heikko tuuli, joka kyllä hyvinkin kylmältä tuntui, mutta ei vaikuttanut sanottavaa painoa. Se näkyi puhaltavan kraaterin ympäri, usmaisesta pimeydestä päivänpuoleisen seinämän juurella valaistua laitaa kohti. Vaikea oli katsoa tähän itäiseen usmaan; täytyi sirristää ja kädellä suojustaa silmiä, sillä niin hillittömän räikeä oli liikkumattoman auringon valo.
— Tyhjä näkyy olevan, — sanoi Cavor, — autio ja tyhjä.
Minä katsahdin jälleen ympärilleni, yhä vieläkin toivoen saavani nähdä edes merkinkään jostain ihmisolennosta, jotain katonharjaa, taloa, työkalua, mutta ylt'ympärillä oli vain pelkkiä röyhyisiä kiviä röykkiöinä ja harjanteina, törröttävää tiheikköä ja pöhöisiä kaktuksia, jotka paisumistaan paisuilivat. — Kaikki tuo näkyi tekevän kerrassaan tyhjäksi moiset toiveet.
— Nuo kasvit näyttävät olevan täällä vain omaa itseänsä varten, — virkoin minä. — Ei jälkeäkään mistään muusta elävästä luomasta.
— Ei hyönteistä… ei lintua… ei mitään! Ei ainoatakaan jälkeä, ei merkin pahaistakaan eläinkunnasta… Ja jos olisi, niin mitäpä ne täällä pitkän yön aikana tekisivätkään?… Ei, ei täällä ole muuta kuin nuo kasvit vaan.
Minä varjostin silmiäni kädellä.