— Tämähän on tuommoista unen maisemaa. Nämä kasvithan ovat vielä vähemmin maan kasvien kaltaisia kuin mitä mielessänsä kuvailee löytävänsä kallioitten välissä merenpohjalla. Katsokaas tuota! Luulisi sisiliskoksi, joka on muuttunut kasviksi. Ja tämä kirkkaus ja hohde!
— Aamun viileyttä vasta, — sanoi Cavor.
Hän huokasi ja katsahti ympärilleen.
— Ei tämä ole luotu ihmisiä varten, — virkkoi hän. — Ja yksi seikka se sittenkin viittaa siihen…
Hän vaikeni hetkiseksi, jonka jälkeen rupesi kuulumaan hänen miettivää pörinäänsä.
Minä hätkähdin jostain kosketuksesta ja huomasin sammaleen ohuen, vaaleanharmaan lehden puikeltavan jalkani yli. Minä potkaisin sitä. Se hajosi tomuksi, ja joka tomuhiukkanen alkoi heti kasvaa.
Kuulin Cavorin parkaisevan ja näin erään paksun kasvin piikin pistäneen häntä.
Hän epäröitsi. Hänen silmänsä etsiskelivät jotain kiviröykköistä ympärillämme. Punertava hohde oli ruvennut nousemaan ylös erästä röyhyistä kalliolohkaretta myöten. Omituista väriä tuo, vaaleahkoa fuksinia.
— Katsokaas! — huusin minä, kääntyen Cavoriin päin.
Mutta — Cavor oli kadonnut!