Minä putosin sienimäiseen kasaan, joka tuhoutui allani kokonaan, levittäen suunnattomat määrät punakellertäviä itiöitä kaikille haaroin ja verhoten minut yltääni samanvärisellä pölyllä. Puhallellen ja pärskyen minä vieriskelin tanterella, pääsin vihdoin asemilleni ja hengästyneenä purskahdin nauruun.
Näin tuosta Cavorin pienten, pyöreäin kasvojen kurkistelevan okaisen pensaan ylitse. Hän huusi jotain ontolla äänellä.
— Kuinka? — yritin kysyä, mutta en kyennyt, sillä henkeä salpasi.
Hän läksi kulkemaan minua kohti, raivautuen pensaston läpi.
— Varovasti täällä liikkua pitää, — sanoi hän. — Ei tämä kuu ymmärrä laista ja asetuksista yhtään mitään. Antais meidän mennä vaikka mäsäksi.
Hän auttoi minut pystyyn.
— Olettepa ponnistellut ihan liikoja, — virkkoi hän, kädellään puistellen kellervää tomua vaatteistani.
Minä seisoin passivisena, läähättäen ja sallien hänen puistella tomua minun polviltani ja kyynäspäistäni ja kuunnellen hänen luentoansa minun kovaonnisesta kohtalostani.
— Me emme ota lainkaan lukuun gravitationia. Lihakset meissä ovat jotenkin tottumattomia vielä. Meidän täytyy niitä hiukan harjoitella, jahka olette päässyt hengästymisestänne.
Minä nykäsin pari kolme okaa kädestäni ja istahdin kallionlohkareelle. Lihakset vapisivat yhä vielä, ja minut valtasi sama nolouden tunnelma kuin sen, joka maan päällä opettelee polkupyörällä ajamista ja ensi kertaa kaatuu kellelleen.
Äkkiä iski Cavorin mieleen, että kylmä ilma notkossa saattaisi, kovasta helteestä tultua, synnyttää minussa kuumeen. Ja niinpä me kapusimme takaisin päivänpaisteesen. Siellä huomattiin, että, paria niljettymää lukematta, minä en ollut saanut mitään sanottavampaa vammaa. Ruvettiin kuin ruvettiinkin katselemaan turvallista paikkaa, minne nyt loikata. Valitsimme erään kallionkielekkeen noin 10 metrin päässä. Sen ja meidän välillämme oli pieni tiheikkö olivinharmaita piikkejä.